Kaupallista Valioliigaa koko rahalla

Another football day!

Myös sunnuntaina oli ohjelmassa jalkapallon seuraamista paikan päällä. AFC Wimbledonin ja Oxfordin matsin jälkeen hypättiin kolme sarjatasoa ylemmäs, kun Loftus Roadilla kohtasivat Queens Park Rangers ja Liverpool. Hieman nolottaa olla turistina katsomassa ylikaupallista sarjaa, ja vielä "väärän" joukkueen kannattajien keskellä, mutta minkäs teet.

Ensimmäiset tribuutit on tässä vaiheessa jaettava Royal Mailin eli saarivaltakunnan postin suuntaan. Onnistuin saamaan neljä lippua matsiin kolmisen viikkoa sitten, mutta tuo kolme viikkoa ei aivan riittänyt postittamaan lippuja kotiosoitteeseeni. Onneksi QPR:n asiakaspalvelu toimi erinomaisesti ja liput oli noudettavissa stadionin lipunmyyntipisteestä.

Pääsylipulla oli hintaa komeat 50 puntaa. Tässä vaiheessa ei voi olla ajattelematta niitä paikallisia kannattajia, jotka joutuvat pulittamaan tuollaisen hinnan joka toinen viikko. Nopealla laskutoimituksella 19 kotiottelua sisältävän kausikortin hinnaksi tulee melko lähelle 1000 puntaa. Siihen päälle vieraspelit ja matkat, joten ihan halvalla ei suosikkijoukkuettaan voi Valioliigassa seurata.

Pari tuntia ennen matsia bongattiin stadionia lähestynyt kohtalaisen tyylikäs Lamborghini-merkkinen urheiluauto. Varmaan joku pelaaja? Siihenkin saatiin vastaus, kun päästiin stadikan kulmalle. QPR:n hyökkääjä ja Liverpoolissakin pelannut Djibril Cissé käveli pelaajien parkkipaikalta kohti pelaajien sisääntulo-ovea. Olikohan Cissé Lamborghinin ratissa? Mitä muutakaan autoa Cissé ajaisi? Niinpä.

Cisséllä ei ollut kiire, vaan mies jakelikin nimikirjoituksia ja suostui valokuviin kannattajien kanssa. Hieno homma, että staralta löytyy aikaa kannattajille.

                                      Djibril Cissé - OK pelaaja, hieno mies


Toiset tribuutit jaetaan QPR:n stadionille, Loftus Roadille. Vuonna 1904 pystytetty stadion huokuu juuri sitä henkeä, mitä futis tarvitsee. Onhan uudet megastadionit omalla tavallaan hienoja, mutta parhaat fiilikset kokee yleensä juuri tämäntyyppisillä stadioneilla.

Ennen matsia suunnattiin kaverin kanssa Loftus Roadilta noin kilometrin päässä sijaitsevaan Walkabout-pubiin, johon kuulemma Pool-kannattajilla on tapana kokoontua QPR-visiittien yhteydessä. Muutama sata scouseria olikin ahtautunut Walkaboutiin eikä matsifiilistä ollut kovin vaikea löytää. Scouserit, sen lisäksi että ymmärtävät futiksen päälle, ovat erittäin huumorintajuista ja leppoisaa porukkaa. Kirjoituksen kolmannet tribuutit sinne!

Matsin suhteen jännitti lähinnä se, kuinka huono Liverpool onnistuu tänään olemaan. Onneksi tänään oli kuitenkin hyvän matsin vuoro. Suarez ja Agger pistivät taululle 0-3 johonkin 25 minuuttiin ja peli oli ohi. Tämän jälkeen matsi oli 70 minuuttia tapahtumaköyhää surffailua, mutta se ei suuremmin haitannut. Kolme pinnaa ja voitto, kelpaa. QPR:n peliä katsoessa olisi luullut, että sarjataso olisi vieläkin League Two. Kaverin sanoja mukaillen kotijoukkue oli suunnilleen Rovaniemen Palloseuran tasoa, mutta se saattaa olla hieman epäkunnioittava vertaus RoPSia kohtaan.

Omat istumapaikat sijaitsivat Ellerslie Road Standin sivussa eli aivan Liverpool-kannattajien päädyn läheisyydessä. Toiveissa oli, että ympärillä olisi vähän neutraalimpaa porukkaa eikä aivan fanaattisimpia QPR-faneja, mutta eihän siinä ihan niin käynyt. Matsin aikana joutui pitämään suhteellisen matalaa profiilia eikä Poolin maaleja kauheasti viitsinyt tuulettaa.

Neljännet tribuutit annetaan edessä istuneelle, noin 60-vuotiaalle herrasmiehelle. Tunnetta ei puuttunut kun tämä herrasmies haukkui ensin oman joukkueensa (täysin ansaitusti, QPR oli surkea) ja huuteli koko toisen puoliajan scousereille toinen toistaan mielikuvituksellisempia solvauksia.

Kuten joku ehkä saattaakin tietää, niin Liverpool on meikäläisen suosikkijoukkue ulkomailla. Nykyään sitä joutuu enemmänkin selittelemään, miksi kannattaa niin "kliseistä" seuraa. Olen tavallaan jopa iloinen Liverpoolin vaikeuksista näinä aikoina, kun jalkapallon kaupallisuus on karannut lopullisesti lapasesta. PSG, Chelsea, Man City, Anzhi... Malaga, Portsmouth, Leeds, Birmingham... Esimerkkejä löytyy laidasta laitaan, mitä "sugar daddyt" voivat jalkapalloseuralle aiheuttaa.

Liverpoolilla on ollut omat vaikeutensa totaalisen osaamattomien tai jalkapalloilullisesti täysin kujalla olevien amerikkalaisomistajien kanssa. Edelliset omistajat Tom Hicks ja George Gillett saivat Liverpoolin lähes konkurssin partaalle muutamassa vuodessa. Nykyisten omistajien, Fenway Sports Groupin ja sen johtajien mielestä 35 miljoonaa puntaa Andy Carrollista ja 20 miljoonaa puntaa Jordan Hendersonista olivat hyviä investointeja ja pelaajahankintoja. Pelaajat kannatti skoutata keskitystilastojen perusteella.

Mutta se mitä Liverpool nyt yrittää tehdä, se miellyttää. Brendan Rodgersin johdolla Liverpool yrittää olla taitavampi kuin muut joukkueet, hallita palloa. Hankkia nuoria, nopeita ja teknisiä pelaajia ja kasvattaa niistä huippupelaajia. Kun rahalla ei pysty kilpailemaan, pitää tehdä asiat viisaammin ja paremmin kuin muut. Esimerkiksi viimeisen 5 vuoden aikana Stoke on käyttänyt enemmän rahaa siirtomarkkinoilla kuin Liverpool. Liverpool on sarjassa jossain kymmennenen sijan paikkeilla. Ehkä ensi kaudella vähän korkeammalla?

Uuden vuoden päivänä vuorossa jälleen League Two-matsi, Stoke-on-Trentissä, Port Vale-Fleetwood Town. Don't ask me why.

Sunnuntain Topit ja Flopit:

Top 3:
-Steven Gerrard
-Djibril Cissé ja Lamborghini
-Kannattajat ylipäätään

Flop 3
-Valioliigan kalliit hinnat fanien kustannuksella
-QPR:n pelillinen taso, anteeksi RoPS
-Metroruuhkat

                           Travellin' Kopilla oli hauskaa, tulostaulu kertoo kaiken.

                                                           Stevie G

                                   Restricted view seat - syykin selvisi lopulta

Come on ye Wombles!

Reissu saarille käynnistyi perjantaina, kun Finnairin kone laskeutui Heathrowille aikataulun mukaisesti. Metrolakon (?) takia matka frendin kämpille Wimbledoniin venähti ennätyspitkäksi - paikallinen bussiliikenne on farssi. Pyytämättä ja täytenä yllätyksenä (respect to Anneli Jäätteenmäki) tuli myös bussin reitti, joka kulki suoraan Stamford Bridgen vierestä joen suuntaan. "Fhockh off ye bloody chelski c*nts!" tavailin mielessäni, skoussiaksentilla, ja saatoinpa jopa huomaamatta heilauttaa v-merkkiä stadionin suuntaan. Rauhallisen ja hyvin nukutun yön jälkeen oli hyvä valmistautua reissun ensimmäiseen futiselämykseen.

Lauantai: AFC Wimbledon-Oxford United

10 vuotta sitten fanien perustama AFC Wimbledon on vuosien varrella ehtinyt kivuta jo Kakkosliigaan eli maan neljänneksi korkeimmalle sarjatasolle. Tämä sarjataso on kuitenkin osoittautunut "Womblesille" aika kovaksi. AFC majaili ennen matsia sarjassa sijalla 23 - siis toiseksi viimeisenä. Vierasjoukkue Oxford, tuo Lontoon Lahti, on maineikkaampiakin päiviä pitkän historiansa saatossa nähnyt. Tällä hetkellä joukkue majailee Kakkosliigan keskikastissa.

Lyhyt historiikki niille, joille AFC Wimbledon on uusi tuttavuus. AFC:n edeltäjä Wimbledon FC pelasi pitkään Englannin korkeimmalla sarjatasolla, kunnes uusi omistaja päätti siirtää seuran 2000-luvun alussa  Milton Keynesin kaupunkiin 60 mailin päähän Wimbledonin todellisesta kodista, Etelä-Lontoosta. Kannattajien näkemys oli se, että heidän seuraa ei enää ollut olemassa, joten tilalle perustettiin uusi seura, AFC. AFC Wimbledon aloitti taipaleensa alimmalta eli yhdeksänneltä sarjatasolta loppukesällä 2002. Joukkue koottiin avointen harjoitusten perusteella noin 50 ehdokkaan joukosta. 10 vuotta on siis tuottanut 6 sarjanousua ja ammattilaisseuran statuksen - hatunnoston paikka! Futis on muutakin kuin kaupallista viihdettä.

Itselleni kyseessä oli toinen AFC:n matsi, jonka näen paikan päällä. Edellinen oli pari vuotta sitten uuden vuoden päivänä, jolloin AFC pelasi vielä Konferenssissa eli sarjatasoa alempana. Matsipäivän aamuna pientä jännitystä nostatti se, pelataanko ottelua ylipäätään. AFC:n kotimatsi tapaninpäivänä oli jouduttu perumaan rankkasateiden takia. Aamupäivä tulikin klikkailtua F5-nappia AFC Wimbledonin nettisivuilla. Lopulta etusivulle ilmestyi vapauttava päivitys: "Game On!"

AFC pelaa matsinsa Cherry Red Records -stadionilla tai tutummin Kingsmeadow'lla eteläisessä Lontoossa, Kingstonissa. Itseasiassa niin etelässä, että se taitaa sijaita jo Lontoon virallisten rajojen ulkopuolella. Matka stadikalle taittui mukavasti, mutta hitaasti jälleen bussin kyydissä. Noin 5 mailin (reilu 7 km) matka kesti hieman vajaan tunnin. AFC jakaa stadionin alasarjajoukkue Kingstonianin kanssa.

Matsitunnelmia tuli nostatettua fanien kuppilassa, joka sijaitsi stadionin yhteydessä. Cheeseburger and chips stadikan viereisestä kojusta toimi päivän ravitsevana lounaana.

Otteluohjelmaa selaillessa tuli bongattua pari aika kovaa legendaa. AFC:n kokoonpanosta löytyi 42 vuoden ikään ehtinyt maalivahtilegenda Neil Sullivan, joka pelasi Wimbledonin riveissä jo 90-luvulla Valioliigassa. Vierasjoukkueen riveistä löytyi puolestaan Championship Managerin ystäville tuttu Michael Duberry, entinen Chelsea-lupaus. Toiveet oli korkealla molempien pelaamisen suhteen.

Sullivan aloittikin AFC:n maalilla. Fanien suosikkipelaaja, se kävi nopeasti selväksi. Duberry oli Oxfordin penkillä. Oxford oli pelillisesti selvästi parempi joukkue. Avausjakso tahkottiin lähinnä yhteen maaliin. Oxford hyökkäsi Wombles-fanipäätyyn, jossa myös oma mesta sijaitsi. Oxford iski kahdesti puolen tunnin pelin jälkeen eikä tunnelma kohonnut kovinkaan korkealle. Matsin 4401 katsojasta metelistä vastasi lähinnä noin 700 Oxfordin kannattajaa, jotka oli sijoitettu vastakkaiseen kulmaukseen.

                                      Neil "Sully" Sullivanilla riitti hommia

"Only the boys in blue, eh Ref?" "What about the team in yellow?"

Kotijoukkueen kannattajat turhautuivat myös tuomarilinjaan. Perinteistä brittifutista ei päästy taklauspelin osalta näkemään ottelun tuomarin puuttuessa peliin jatkuvasti. Suurin osa vapaapotkuista vihellettiin vierasjoukkueelle. Ansaitusti tosin.

Puoliajalle Oxfordin johtaessa 0-2 ja vierasjoukkueen kannattajilla oli hauskaa: "I wanna go home, I wanna go home, This is a shithole, I wanna go home".

Puoliajalla oli aika nauttia juustohampurilainen pekonilla. Yhdistelmä, joka harvemmin pettää.

Toiselle jaksolle AFC tuli aivan eri asenteella ja hyökkäsi kannattajapäädyn maaliin päättäväisesti. Armoton keskitysralli tuotti useita hyviä hässäköitä Oxfordin maalille, mutta ylärimaa lähemmäs kotijoukkue ei päässyt. Kesken kotijoukkueen vahvan hallinnan Oxfordin kärkipelaaja Craddock rokotti pallonriiston jälkeen kolmannen kerran. "At least we had ten good minutes lads!"

Tässä vaiheessa on pakko antaa tribuuttia Oxfordin kärkipelaajalle, Tom Craddockille. Kaverin liikkumista kentällä on vaikea tunnistaa juoksuksi, sen verran kulmikasta miehen meno on. Silti paha kaveri pideltäväksi ja Oxford-fanien chanteista päätellen jonkin sortin kulttipelaajasta on kyse.

Viimeinen puolituntinen meni pelailuksi. Kohokohdaksi muodostuikin Duberryn vaihtaminen kentälle. Pari legendaa tuli siis nähtyä livenä. "Sully" Sullivanin peli toi mieleen Sean Conneryn viimeiset Bondit - karisma oli tallella, ketteryys ei. Kotijoukkueen osalta ilonaiheet jäivät aika vähiin. AFC:n laitapelaaja Ajala tarjosi tosin eräänlaisen hattutempun - kolme liukutaklausta 10 sekunnissa. Eipä ollut vastaavaa tullut ennen nähtyä.

Kreditit AFC:lle ja sen kannattajille! AFC putosi tappion myötä sarjajumboksi kun Bristol Rovers voitti oman pelinsä. AFC:n kausi tuo paljolti mieleen Helsingin IFK:n viime kauden Ykkösessä. Halua ja spirittiä on, mutta ammattiurheilun tuomat realiteetit, toisin sanottuna raha, tulee vastaan. Toivotaan, että AFC säilyttää paikkansa Kakkosliigassa.

Futiksen suhteen välipäivää ei ole luvassa. Katseet siirtyy vähitellen kohti sunnuntaista QPR-Liverpool matsia.

                                    "Car for Club and Country"