Palataan ajassa vuosi taaksepäin, syksyyn 2009. Kakkosdivisioonan A-lohkon hännille jo alkukaudesta juuttunut Helsingin IFK taistelee putoamisen partaalla pelaten omia pudotuspelejään jo elokuusta lähtien. Gert Remmelin valmentama nuori ja kokematon joukkue raapii kuin ihmeen kaupalla pakkovoiton toisensa perään ja varmistaa lopulta sarjapaikkansa sarjan toiseksi viimeisellä kierroksella voittamalla Käpylän Pallon vieraskentällä 0-1. Kausi 2009 oli IFK:n osalta The Great Escape, vain Steve McQueenin rooli tuossa suorituksessa jäi epäselväksi. Uuteen kauteen valmistauduttiin lähes pelonsekaisin tuntein, mutta lopulta kautta 2010 voi kuvailla vain sloganilla: Punaista juhlaa.
Honkavaaran aikakauteen
Raskaan ja vaikean kauden päätteeksi neljäsosan kaudesta toimitsijakiellossa viettänyt Gert Remmel siirtyi maalivahtivalmentaja Jarkko Tuomiston kanssa FC Hongan palkkalistoille. Edessä oli siis uuden valmentajan etsiminen. Valinta osui Viikinkien kakkosvalmentajana toimineeseen Jani Honkavaaraan, jolla ei ollut aiempaa kokemusta ykkösvalmentajana toimimisesta tällä tasolla. 33-vuotiaana vielä nuori ja kokematon valmentaja oli kannattajille suuri kysymysmerkki. Optimismia herätti kuitenkin Honkavaaran pitkä pelaajatausta TP-Seinäjoen riveissä. Jos Remmelin heikkous oli sarjan ja joukkueiden vähäinen tuntemus, Honkavaaran kohdalla tällaisia ongelmia tuskin tarvitsisi pelätä. Honkavaara sai aisaparikseen IFK:ta vielä edellisellä kaudella pelaajana edustaneen Teemu Kankkusen, joka oli aiemmin pelannut Honkavaaran valmennuksessa Viikingeissä. Valmennustrion täydensi maalivahtivalmentaja Ville "Välly" Anttonen.
Pelaajapuolella IFK kärsi muutaman pahan menetyksen, kun Aleksi "Gepardi" Ristola siirtyi sarjatasoa korkeammalle, Kimmo Sivula vaihtoi Gnistaniin ja sekä Kankkunen että IFK-legenda Peter Stranderskiöld-Nordenstam ripusti pläägät naulaan. Lisäksi IFK menetti ison liudan nuoria lahjakkuuksia Hongan akatemiaan. Ennestään kapea materiaali oli kokenut muutaman menetyksen joukkueen avauskokoonpanosta. Toiveet tässä vaiheessa uuden kauden suhteen olivat varovasti sanottuna maltilliset.
Uuteen kauteen valmistautuminen alkoi siis melko epävarmoissa tunnelmissa. Imua sarjapaikan vaivalla säilyttäneeseen IFK:hon ei ollut ehkä aivan toivotulla tavalla. Tärkeää oli kuitenkin edellisen kauden avainpelaajien kuten Janne Bruunin, Markus Tannerin, Miikka Suikin, Petrus Åströmin, Jirijoonas Kanthin ja Jussi Leppälahden jatkaminen seurassa. Tammikuussa julkistetut uudet pelaajat Häihänen, Virtanen, Ahonen, Rikkilä olivat pelanneet aiemmin vain junioritasolla. Kun vielä viime kauden avainpelaajat Petri Heinänen ja Riku Pyhälä pohtivat jatkoaan, kannattajien keskuudessa eli syystäkin pelko vaikean kauden uusiutumisesta.
Talvikauden edetessä alkoi kuulua vihdoin mieluisia uutisia pelaajarintamalta. Sami Okkonen, Miikka Kärkkäinen, Mergim Kastrati, Matias Hänninen, Ilkka Marin ja Eetu Koponen liittyivät uusina pelaajina joukkueeseen. Erityisesti Okkonen ja Kärkkäinen tiedettiin päteviksi IFK-taustan omaaviksi vahvistuksiksi. Lisäksi kun Pyhälä, Heinänen ja Henri Määttä sopivat jatkosta tilanne pelaajapuolella alkoi näyttää valoisammalta. Varovainen optimismi alkoi nostaa päätään IFK-leirissä. Viimeinen hankinta joukkueeseen oli argentiinalainen hyökkääjä Matias Astrada, josta odotettiin vähintään uutta kulttipelaajaa.
Pre season - ei kai taas...
Harjoitusottelut eivät sujuneet IFK:n osalta kovinkaan valoisissa merkeissä. Keskitalven voitot A-juniorijoukkueista vaihtuivat nopeasti tappioiksi vastustajien tason noustessa. IFK hävisi helmi- ja maaliskuun kaikki harjoitusottelunsa lukuunottamatta tasapeliä Åbo IFK:n kanssa. Tässä vaiheessa pelko putoamisesta oli todellinen, mutta harjoitusotteluiden vaisut esitykset eivät onneksi jatkuneet sarjapeleihin. Totuuden nimissä on sanottava, että IFK pelasi harjoitusottelunsa kesken erittäin kovia vastustajia vastaan - Viikingit, PK-35, FC Hämeenlinna ja GrIFK olivat selkeästi IFK:ta edellä ja Lahden City Stars osoittautui kauden aikana erittäin kovaksi joukkueeksi. Vaikka kyyti oli paikoitellen kylmää, ainakin joukkueen heikkoudet tulivat selville ja niiden kehittämiseen päästiin panostamaan jo hyvissä ajoin ennen kauden alkua. Näin vältettiin edellisen kauden virhe, jolloin IFK pelasi lähinnä alempien sarjatasojen joukkueita vastaan ja valmistautuminen kauteen jäi harjoitusotteluiden laadun osalta vajaaksi.
Ennen vapun sarja-avausta IFK onnistui nousemaan voittojen tielle kaatamalla Kolmosen MPS/Atleticon harjoitusottelussa ja Kontulan Urheilijat cupin ottelussa. Kontulassa pelattu cupin ottelu toimi samalla kenraaliharjoituksena kauteen ja IFK:n 4-0 voitto oli jokseenkin vakuuttava. Sami Okkosen hattutemppu, kokeneiden pelaajien vahvat esitykset ja nuorten laitapelaajien Kastratin ja Hännisen rohkaisevat esitykset jäivät positiivisena mieleen. Palaset alkoivat loksahdella kohdalleen, mutta kukaan ei vielä uskaltanut sanoa sitä ääneen.
Kylmää vettä niskaan Palloliitolta
Kaksi viikkoa ennen sarjan alkua IFK:n kotikentän Bolliksen naapurista kuului kummia. Palloliitto jyräsi Petri Jakosen johtaman huipputyöryhmän johdolla läpi sarjauudistuksen, jonka mukaan Kakkosesta Ykköseen nousisi kauden päätteeksi ainoastaan yksi joukkue lohkovoittajien keskinäisen karsinnan jälkeen. Lisäksi sarjasta putoaisi kaksi joukkuetta viime kautta enemmän. Päätös otettiin vastaan raskaimmin Gnistanin ja Ilveksen toimistoilla, mutta hurraa-huutoja ei kuulunut miltään suunnalta. Kakkosen kausi sai ikävän sivumaun ennen kuin se ehti edes alkaa.
Kevätkausi - voittava joukkue muodostuu
Sarja-avauksessa naapuriseuran stadionilla IFK sai vastaansa sarjanousija PEPO:n Lappeenrannasta. Avausottelua ennen valmennusduo Honkavaara & Kankkunen vierailivat ravintola Primulassa kannattajien haastateltavana. Valmennuksesta huokui vahva luottamus joukkueeseen. Tavoitteena oli parantaa viime kauden sijoitusta ja sijoittua vähintään keskikastiin. Valmentajat tiesivät mistä puhuivat, mutta kannattajat odottivat hermostuneena mitä avausottelussa tuleman pitää. Jännitys ja odotus palkittiin upealla ottelulla, jossa IFK murskasi PEPO:n maalein 5-1. IFK pelasi koko ottelun aivan eri tasolla kuin mitä edellisellä kaudella ja harjoitusotteluissa oli nähty. "Ollaanko me oikeasti näin hyviä?", kyselivät kannattajat toisiltaan jatkaessaan vapun juhlintaa avauspisteiden myötä.
Arki koitti kuitenkin nopeasti ja esitysten taso ailahteli ensimmäisillä kierroksilla. PEPO-voittoa seurasi tappio Tuusulan tekonurmella kaatosateessa PK-KU:lle. Käpylästä haettiin komea 3-2 vierasvoitto vahvalla pelillä. Varsinkin Okkonen ja Astrada osoittivat vahvistavansa joukkuetta merkittävästi. Kausi jatkui Atlantis- ja Kiffen-tasureilla ja Riverball-tappiolla. Kuuden ottelun jälkeen oltiin sarjan alemmassa keskikastissa saldolla 2 voittoa, 2 tasapeliä, 2 tappiota.
Alkukauden suureksi ongelmaksi muodostui joukkueen maalivahtitilanne. Janne Bruun ja tuore hankinta Janne Ahola kärsivät loukkaantumisista ja kauden alussa hankittu Lauri Immonen pelasi epävarmasti. Immosen viimeiseksi otteluksi punapaidassa jäi Riverball-ottelu Bolliksella, missä vastustajan maalivahti teki ratkaisevan osuman suoraan maalipotkusta. Bruunin toipuminen pelikuntoon ja nuoren Jens Forsmanin hankkiminen tarkoitti sitä, että Immoselle ei ollut enää käyttöä. Edelliskauden vahvasti päättänyt Bruun oli vielä keskenkuntoinen, eikä häneltäkään nähty vielä aivan parasta osaamista - juuri Bruunin torjunnat olivat ratkaisevassa osassa kun IFK säilytti sarjapaikkansa edellisellä kaudella.
IFK:n kausi lähti jyrkkään nousuun kesäkuun 13. päivänä Kuusankoskella. Muun maailman keskittyessä seuraamaan Etelä-Afrikan MM-kisoja matkusti IFK kannattajineen FC Kuusankosken vieraaksi. Hyväkuntoisella nurmella pelatussa ottelussa IFK osoitti olevansa erinomainen joukkue Kakkosen tasolle. 2-0 -voitto nosti optimismin korkeammalle kuin se oli kertaakaan ollut pitkään, pitkään aikaan. Kuusankoski-voittoa seurasi tasapeli vahvasti kauden aloittanutta City Starsia vastaan. Heinäkuu käynnistyi kahdella erittäin pahalla kohtaamisella, mitkä lopulta määrittivät IFK:n kauden suunnan. Peräkkäisissä otteluissa vastaan asettuivat viime kauden kärkijoukkueet Warkaus JK ja Gnistan. IFK haki Varkaudesta 0-2 -voiton, mutta kauden pommi nähtiin Talissa, kun IFK voitti paikallisottelussa lohkon ennakkosuosikin Gnistanin murskalukemin 3-0. IFK puolusti tiiviisti, pelasi organisoidusti, syötti palloa laadukkaasti ja viimeisteli tehokkaasti. Viimeistään tässä vaiheessa pelot putoamistaistelusta voitiin unohtaa - IFK pelaisi sarjan kärkisijoista.
Ensimmäisen ottelukierroksen päättivät niukka 1-0 -tappio Porvoossa ja nihkeä kotivoitto AC Vantaasta. Saldoksi ensimmäisen kierroksen otteluista muodostui 6 voittoa, 3 tasapeliä ja 3 tappiota. IFK oli 21 pisteellään kärjen tuntumassa, edellään vain vakuuttavasti porskuttaneet sarjanousijat City Stars ja Riverball. Ennakkosuosikkien Warkauden ja Gnistanin kontatessa kausi 2010 alkoi yllättäen maistua suurelta mahdollisuudelta.
Syyskausi - ylivoimaiseen lohkovoittoon
Suomalaisen jalkapallon mystinen keskikesän sarjatauko oli onneksi jäänyt historiaan ja pelit jatkuivat ilman taukoa tiiviiseen tahtiin. IFK jatkoi edelleen vakuuttavasti. Toinen ottelukierros alkoi tasapelillä todella vaikeaa Atlantista vastaan. Voittokantaan palattiin heti perään Futuran ja AC Vantaan kustannuksella. Kotitasapeli FC Kuusankoskea vastaan oli karvas takaisku ennen kärkiottelua City Starsia vastaan. Elokuun 14. päivänä Kingien synttäriottelussa Lahdessa IFK ei jättänyt mitään sattuman varaan, vaan osoitti pelaavansa lohkovoitosta. 2-0 -voitto City Starsista nosti IFK:n hetkellisesti sarjakärkeen. Kuusankosken vierailusta alkanut keskikesän marssi oli kerrassaan uskomaton - 11 ottelusta 7 voittoa, 3 tasuria ja vain yksi tappio.
Elokuun alussa IFK sai kauan kaivatun ykkösmaalivahdin, kun amerikkalainen Kellan Wilson liittyi joukkueeseen. Wilson otti ykkösmaalivahdin paikan haltuunsa heti ensimmäisestä ottelustaan lähtien ja nosti joukkueen itseluottamusta selvästi.
Tiivis ottelutahti alkoi kuitenkin vaatia veronsa. IFK oli selvinnyt alkukaudesta ilman pahempia loukkaantumisia. Elokuun lopulla joukkue alkoi kuitenkin näyttää hieman väsyneeltä ja loukkaantumiset alkoivat vaivata joukkuetta Muun muassa joukkueen puolustuksen avainpelaaja Petri Heinänen kärsi jatkuvasti pikkuvammoista. IFK joutui pelaamaan useita otteluja peräkkäin vain muutaman päivän levolla. IFK:n pitkä tappiottomien otteluiden sarja tuli päätökseensä Laajasalossa 17.8. kovakuntoisen LPS:n vieraana, mutta voittokantaan palattiin taisteluvoitolla Warkaudesta. Gnistan oli liian kova vastus Ogelin tekonurmella - 2-0 -tappio ja kun Riverball jatkoi satumaista kauttaan sarjakärki oli jälleen hieman karussa. IFK:ta koeteltiin vielä kerran, mutta joukkueen luonne kesti vastoinkäymiset.
Syyskuun 1. päivänä vastaan asettui LPS kriittisen tärkeässä kotiottelussa Bolliksella. IFK:n haaveet lohkovoitosta murtuivat avausjaksolla hetkellisesti, kun LPS siirtyi rangaistuspotkusta 0-1 -johtoon ja samasta tilanteesta Tomi Häihänen toisen keltaisen kortin myötä suihkuun. IFK näytti kuitenkin jälleen kerran olevansa voittava joukkue nousemalla tasoihin ja ohi vielä ensimmäisen jakson aikana. Kahdesta Gimi Kastratin vapaapotkusta tehtiin kaksi maalia. Toisen jakson lähes epäinhimillinen taistelu riitti tuomaan IFK:lle täydet kolme pistettä tunnelmallisessa Bolliksen syysillassa. Viimeistään nyt se tiedettiin - IFK:n pysäyttäjää ei A-lohkosta löytyisi.
LPS-voiton jälkeen IFK matkusti kärkiotteluun Joensuuhun Riverballin vieraaksi vain kahden välipäivän jälkeen. Voittava joukkue ei kuitenkaan väsymystä tunne ja IFK marssi sarjaa lähes koko kauden johtaneen Riverballin yli maalein 0-3. Sarjanousijat Riverball ja City Stars alkoivat kontata ja yllättävät pistemenetykset seurasivat toisiaan. IFK:ta ei pysäyttänyt enää mikään - ellei Kiffen -tasuria lieväksi hidasteeksi lasketa. IFK varmisti lohkovoiton sarjan kolmanneksi viimeisellä kierroksella Brahen kentällä voittamalla sarjajumbo PK-KU:n maalein 3-0. Viimeiset kaksi ottelua olivat sarjataulukon osalta merkityksettömiä, mutta erittäin tärkeää valmistautumista nousukarsintoihin. IFK näytti olevansa valmis kilpailemaan sarjanoususta kaatamalla PEPO:n ja KäPan murskalukemin.
Vastoin kaikkia odotuksia IFK voitti A-lohkon 7 pisteen erolla toiseksi sijoittuneeseen Kiffeniin. Lohkon suurin suosikki Gnistan jäi kolmanneksi. IFK osoitti kesän aikana olevansa lohkon paras joukkue, joten ykkössija ei jättänyt kenellekään mitään jossiteltavaa. Oikea joukkue jatkoi kauttaan nousukarsintoihin.
Nousukarsinta - uskokaa tai älkää...
Suomen Palloliitto, perustettu vuonna 1907, teki huhtikuussa lähes historiallisen päätöksen muokata sarjajärjestelmää radikaalisti kaksi viikkoa ennen kauden alkua siten, että vain yksi joukkue 42:sta nousisi ykkösdivisioonaan kauden päätteeksi. Tein pikaisen vertailun muihin eurooppalaisiin sarjoihin, ja tuon katsauksen perusteella missään Euroopan jalkapalloilevissa maissa korkeammilla sarjatasoilla nouseminen ei ollut yhtä vaikeaa kuin Suomen Kakkosessa kaudella 2010. Prosenteiksi muutettuna tämä tarkoitti sitä, että 2,3 prosenttia Kakkosen joukkueista nousisi Ykköseen. Vertailun vuoksi todettakoon, että esimerkiksi suomalaisten rakastamassa englantilaisessa sarjapalloilussa joukkueita nousee divareissa 3/24, eli 12,5 %. Vaikka IFK lähti sarjaan melko matalin odotuksin, oli selvää, että kun nousu on näin lähellä, mahdollisuuteen on tartuttava.
Nousukarsinnassa vastaan asettuivat kolmen joukkueen yksinkertaisessa sarjassa B-lohkon voittanut Ilves ja C-lohkon voittanut Santa Claus Rovaniemeltä. Nousikarsinnan sarjasysteemi olikin viimeinen karhunpalvelus Palloliitolta seuroille. Jo ensimmäisen ottelun jälkeen systeemin aukot ja porsaanreiät olivat kaikkien nähtävillä. Urheilullisesta loppuratkaisusta ei ollut mitään takeita.
Ilves ja Santa Claus olivat käytännössä varmoja lohkovoittajia jo keskikesällä, niin ylivoimaiseen tapaan nämä dominoivat lohkojaan. Karsintojen odottelu osoittautui kuitenkin henkisesti vaikeaksi ja molemmat vastustajat kärsivät loppukaudesta yllättäviä pistemenetyksiä. Niinpä IFK oli kuntopuntarin selkeästi paras joukkue karsintojen alla.
Ensimmäisessä ottelussa Tammelan legendaarisella stadionilla vastakkain asettuivat IFK ja kotijoukkue Ilves. Ilves oli kauden alla Kakkosen ylivoimaisesti suurin nousijasuosikki ja sarjauudistus taisikin iskeä kaikkein kovimmin juuri Ilveksen kasvoja vasten. Entisiä liigapelaajia vilissyt Valeri Popovitsin valmentama Ilves lähti karsintoihin suosikkina, vaikka kuntokäyrä olikin ollut laskussa jo pidemmän aikaa. Santa Clausin mahdollisuuksia tunnuttiin aliarvioivan yleisesti - moni pitikin Ilveksen ja IFK:n kohtaamista koko kakkosdivarin finaalina. Kaksijakoisessa ottelussa IFK oli vahvempi avausjaksolla ja Ilves toisella jaksolla. Kun Gimi Kastratin ja Miki Sipiläisen maalit pitivät puntit tasoissa, valmistauduttiin kannattajien keskuudessa henkisesti jo pistejakoon. Mutta kohtalo puuttui peliin vielä pariin otteeseen...
Yliajalla tapahtui kummia. Ensin Ilveksen Toni Hevonkorpi tälläsi pallon IFK-maalin ristikkoon. Vain hetkeä myöhemmin kellon näyttäessä jo 95 minuutin lukemia IFK sai vielä yhden tilaisuuden, kun Matias Hännistä rikottiin vapaapotkun arvoisesti laidalla. Tätä vihellystä seuranneet historialliset tapahtumat voidaan mahduttaa reaaliajassa noin 20 sekuntiin, mutta IFK-kannattajille ja pelaajille noiden 20 sekunnin aikana tuntui tapahtuvan enemmän kuin monelle ihmiselle tapahtuu vuoden aikana.
Samalla kun Hänninen itse on asettumassa ampumaan vapaapotkua, IFK-kapteeni Petri Heinänen kirmaa lähes gasellimaisella askeleellaan kohti vastustajan rangaistusaluetta. Valmentaja Honkavaara määrää viime hetkellä Jirijoonas Kanthin ampumaan vapaapotkun Hännisen sijaan - huuto tavoittaa kuin tavoittaakin pelaajat kannattajien älämölön keskeltä. Lyhyt vauhdinotto, vasemman jalan kierteinen keskitys boksiin ja Petri Heinäsen ponnistus. Peten pusku ei ollut kaunis eikä puhdas, mutta se oli täynnä tahtoa ja intohimoa. Kun sekunnin tuhannesosatkin tuntuivat ikuisuudelta, Heinäsen pään lähettämä pallo leijaili uskomattomalla tavalla paraabelin muotoisessa kaaressa Ilves-maalin yläriman alapuolelle ja yli maaliviivan. 96 minuuttia kellossa, 2-1 IFK:lle ja unohtumaton voitto Tammelan tunnelmalliselta stadionilta. Jatkossa IFK:n kannattajat voivat määrittää termin "ikuisuus" tuona aikana, kun Heinäsen pusku leijaili ilmassa kohti maalia. Maalin jälkeiset sekunnit puolestaan avasivat viimeistään sanan "euforia" merkityksen.
Sarjasysteemin porsaanreiät paljastuivat viimeistään Santa Clausin ja Ilveksen välisessä ottelussa, jossa runsasmaaliset lukemat palvelisi molempia joukkueita. Santa Clausille riittäisi myös passailu ja kyttääminen - tasapelikin pitäisi ratkaisut Santa Clausin omissa käsissä viimeisessä ottelussa. Ensimmäinen jakso päättyikin kristillisesti 2-2 lukemiin ja näin molemmilla joukkueilla oli maalierovertailussa etu IFK:hon nähden tehtyjen maalien ansiosta. Toisella jaksolla Santa Claus oli vahvempi, voittaen pakkovoittoa metsästäneen Ilveksen kahdella loppuhetkien maalilla lukemin 5-3. Niinpä IFK oli vuorostaan pakkovoiton edessä viimeisessä ottelussa.
Santa Claus osoittautui lopulta karsintasysteemin suureksi voittajaksi. Se pääsi pelaamaan molempia otteluitaan pakkovoittoa metsästänyttä joukkuetta vastaan tietäen, että omalle joukkueelle tasapelikin riittäisi. Brahen kentällä pelatun ratkaisuottelun luonne muodostuikin selväksi. IFK:n oli voitettava keinolla millä hyvänsä. Ennen ottelua kannattajien keskuudessa tuntui olevan IFK:n nousun ohella vain yksi toive - osoittakoon jompikumpi joukkue paremmuutensa ja ansaitkoon siten nousunsa.
Santa Clausin kunniaksi on sanottava, että se tuli pelaamaan aktiivista jalkapalloa. Se prässäsi IFK:ta ensimmäisellä jaksolla voimakkaasti ja teki punapaitojen pelinrakentelusta lähes mahdotonta. Suoraviivainen peli kohti IFK:n maalia tuotti suuria vaikeuksia kotijoukkueelle. Santa Claus oli hieman lähempänä maalintekoa avausjaksolla, mutta puoliajalle lähdettiin 0-0 -tasatilanteessa. Toisella jaksolla kentälle tuli pelaamaan vain yksi joukkue. Santa Claus lähti puolustamaan 0-0 -tulosta ja sumputtamaan - eikä heitä voi ratkaisusta moittia. Kun sarjajärjestelmä soi heille edun, miksei sitä yritettäisi hyödyntää? Isokokoinen vastustaja puolusti uhrautuvaisesti ja aika näytti kuluvan armotta umpeen. 12 minuuttia ennen varsinaisen peliajan päätöstä IFK vihdoin onnistui, kun kulmapotkun jälkeisestä maalinedusruuhkasta kulttipelaaja Markus Tanner puski IFK:n johtoon ja 2000 katsojaa Brahen kentän laidalla hurmioon. Edes viiden minuutin yliaika ei riittänyt vastustajalle ja IFK puolusti johtoaan viisaasti. Honkavaaran tekemät vaihdot ottelun loppuhetkillä olivat taktisesti viisaita ja IFK kulutti ajan kellosta pitämällä palloa lähinnä keskialueella ja vastustajan kenttäpäädyssä. Päätösvihellys päästi riemun valloilleen, IFK:n pelaajat ja kannattajat juhlivat yhdessä nousua Brahen kentällä ilotulitusten paukkuessa taustalla.
Analyysi - mikä teki IFK:sta parhaan?
IFK onnistui siis lähes mahdottomassa ja nousi ainoana joukkueena Ykköseen kaudelle 2011. Transformaatio lähes sarjasta pudonneesta joukkueesta sarjanousijaksi oli uskomaton. On kuitenkin syytä antaa kunniaa edelliselle valmennukselle ja kauden 2009 runkopelaajille. IFK päätti edellisen kauden voittoputkeen ja kuntokäyrän huipulle, joten menestys ei tullut valveutuneille täytenä yllätyksenä. Sarjanousu varmasti yllätti silti kaikki. Vaikka Remmelin kausi oli vaikea, menestyksen pohjat rakennettiin osittain jo sen kauden aikana vaikka sitä ei vielä tuolloin osannut ajatella.
Kaudella 2010 IFK oli sarjan urheilullisin joukkue, jonka puolustuspelaaminen oli taktiselta organisoinniltaan ja toteutukseltaan huippuluokkaa. Vaikka IFK:lla ei ollut nimekkäintä joukkuetta ja suurimpia tähtiä, se pystyi rakentamaan menestyksensä laadukkaan puolustuspelaamisen varaan. Joukkue liikkui ja prässäsi aktiivisesti ja pelasi tiiviinä pakettina. Pelaajien väliset etäisyydet pysyivät lyhyinä, mikä mahdollisti myös nopean ja tehokkaan suunnanmuutospelin - tämä olikin yksi IFK:n vahvuuksia. Kakkosesta löytyi kyllä vielä taitavampaan hyökkäyspeliin kykeneviä joukkueita, mutta IFK teki maalintekemisestä yksinkertaisen kaunista ja tehokasta. Palloa syöteltiin nopealla tempolla ja juoksuvoimaiset, taitavat laitapelaajat edistivät joukkueen peliä. 4-4-2 -pohjainen muodostelma mahdollisti yhden hyökkääjän, useimmiten Sami Okkosen, jäävän sitomaan vastustajan keskuspuolustusta ja tekemään tilaa muille hyökkääville pelaajille.
Yksilötasolla IFK oli saanut muutaman ratkaisevan tärkeän vahvistuksen. Kellan Wilsonin ansiosta IFK:lla oli voittava maalivahti, se viimeinen kulmakivi joka teki IFK:sta voittavan joukkueen. Eetu Koponen ja Miikka Kärkkäinen nostivat puolustuksen tasoa ja erityisesti molempien kaksinkamppailupelaaminen oli huippuluokkaa. Laidoilla suurta vastuuta kantaneet Mergim Kastrati ja Matias Hänninen toivat kaivattua nopeutta ja taitoa. Erityisesti "Gimi" Kastrati oli lähes painonsa arvoinen kultaa. Kastrati kehittyi kauden edetessä ja oli loppukesästä lähes pitelemätön. Sami Okkonen totesi haastattelussa ennen kauden alkua, että hänen panoksensa joukkueelle mitataan pitkälti tehtyjen maalien määrässä. 14 maalia kertoo lähes kaiken olennaisen, mutta maalien lisäksi Okkosen target-pelaaminen oli erinomaista.
Joukkueen selkärangan muodosti luotettava keskikentän kaksikko Petrus Åström-Jirijoonas Kanth, joiden kurinalainen pelaaminen antoi mahdollisuuden IFK:n hyökkäävälle nelikolle pelata vapaammin. Lisäksi laitapuolustajien oli helpompi tukea hyökkäyksiä Kanthin ja Åströmin fiksun pelaamisen ansiosta.
Pelaajat kuten Markus Tanner, Miikka Suikki, Henri Määttä, Jussi Leppälahti ja Riku Pyhälä eivät aina saa ansaitsemaansa huomiota, mutta tällaisten pelaajien varaan voittavan joukkueen rakentaminen perustuu. Luotettavia, työteliäitä pelaajia, joille punapaita ja tähti merkitsee ehkä aavistuksen enemmän kuin keskivertopelaajalle. Kauden edetessä erityisesti Tanner ja Suikki nousivat todella isoon rooliin ja olivat karsinnoissa IFK:n avainpelaajia. Leppälahden maalit olivat tärkeitä alkukaudesta. Määtän fyysiset ominaisuudet ja nopeus tekevät hänestä arvokkaan taktisen vaihtoehdon, jonka avulla erityisesti prässipelaaminen on tehokkaampaa. Pyhälä taisi pelata päättyneellä kaudella viidellä eri pelipaikalla, mikä kertoo hänen tarpeellisuudestaan kaiken olennaisen. Kaikkien näiden pelaajien kohdalla ei IFK-johdon tarvitse jatkosopimuksen tarjoamista kauaa miettiä. Ei myöskään nuoren hyökkääjän Daniel Antmanin kohdalla, joka osoitti päättyneellä kaudella omaavan valoisan tulevaisuuden jalkapalloilijana.
Petri Heinänen oli jälleen kerran puolustuksen kuningas. Heinänen kärsi kesällä useista pikkuvammoista, mutta pääsi onneksi takaisin pelikuntoon sopivasti kauden ratkaisuhetkiä varten. Karsinnoissa Heinänen osoitti, miksi hänellä on kaksi suomenmestaruutta ja muutama maaottelu tilillään. Heinänen oli Kakkosessa täysin ylivoimainen keskuspuolustaja. Toivoa sopii, että "Faijan" allekirjoitus saadaan jatkosopimukseen ja Heinänen johtaa IFK:n puolustusta myös ensi kaudella.
Mainittakoon muutama sana vielä yhdestä pelaajasta, jonka panos kaikesta huolimatta oli todella suuri. Matias Astrada etsi paikkaansa joukkueessa pitkään, ja ajoittain näyttikin siltä, ettei temperamenttinen ja kuriton latino sopeutuisi IFK:n pelitapaan millään. Alkukauden KäPa-ottelussa Astrada väläytti suurta potentiaaliaan, mutta vaelsi lähes koko kesän varjojen mailla. Vasta Jussi Leppälahden poistuttua opiskelujen takia joukkueesta elokuussa Astrada sai mahdollisuutensa avauksessa Okkosen rinnalla. Loppukaudesta Astrada olikin IFK:n paras pelaaja yhdessä Kastratin ja Petri Heinäsen ohella. Ilves-ottelussa Astradan taito ja nopeus olivat myrkkyä jopa liigatason vastustajille. Vaikka Astradan kausi ja kenties ura IFK:ssa sai murheellisen lopun, pelasi argentino itsensä monien kannattajien sydämiin pitkiksi ajoiksi. En gång kamrat - alltid kamrat.
Gary Linekerin kuvauksen mukaan jalkapallo on peli, jossa 22 pelaajaa pelaa 90 minuuttia viheriöllä ja lopulta Saksa voittaa. Tämä on kuitenkin tarpeettoman yksinkertainen kuvaus. Jalkapallo on pallopelien kuningas. Missään muussa lajissa ei ole yhtä paljon muuttujia kuin jalkapallossa. Kun 11 pelaajaa pelaa joukkueena 5 hehtaarin kokoisella alueella 90 minuutin ajan, tapahtumien kulkua ja pelin virtailua on mahdotonta ennustaa. Keskikenttäpelaaminen tekee jalkapallosta kuningaspelin. Kun muissa palloilulajeissa keskialueen ylittäminen on lähes välttämätön paha, jalkapallossa keskialueen syöttöpelaamiseen suorastaan pyritään. Aikalisiä ei ole ja pelaajat eivät käy vaihdossa minuutin välein. Pelin muuttujien määrän ollessa lukematon tarvitaan valmentaja, joka kykenee organisoimaan joukkueen pelaamisen 90 minuutin ajan laadukkaammin kuin vastustajan valmentaja.
Kaudella 2010 IFK:lla oli tällainen valmentaja, Jani Honkavaara tiimeineen. Honkavaara teki IFK:sta joukkueen isolla J:llä. Hän sai putoamista vastaan taistelleet pelaajat uskomaan, että nämä ovat riittävän hyviä voittamaan ja lopulta nousemaan Ykköseen. Hän sai IFK:n pelaamaan taktisesti laadukkaammin kuin muut joukkueet. IFK oli urheilullisempi ja voitontahtoisempi kuin useimmat vastustajat. Lisäksi useat pelaajat kehittyivät yksilöinä suurin harppauksin päättyneellä kaudella. Honkavaarassa IFK:lla on kaiken lisäksi vihdoin valmentaja, joka myös haluaa sitoutua joukkueeseen pitkällä tähtäimellä. IFK jatkaa Honkavaaran valmennuksessa myös kaudella 2011 kun se pelaa Ykkösessä.
IFK selvitti siis 41 joukkueen ja sarjajärjestelmän tuoman haasteen ja pelaa kaudella 2011 Suomen Ykkösessä. Haasteet eivät todellakaan pääty tähän, sillä ensi kaudella Ykkösestä putoaa peräti viisi joukkuetta 12:sta. Kaudesta ei tule helppoa, mutta siitä tulee taatusti mielenkiintoinen. Kausi 2010 oli IFK-kannattajille yhtä punaista juhlaa. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan, mitä uusi kausi tuo tullessaan.
lauantai 30. lokakuuta 2010
torstai 21. lokakuuta 2010
Opas Liverpoolin valmentajalle
Kuvitellaan tilanne, että sinulle tarjotaan Liverpoolin valmentajan pestiä. Työssä on hyvä palkkaus ja maailmaakin pääsee näkemään, joten miksi kieltäytyisit? Tässä kuitenkin lyhyt opas siihen, mitä sinun ei kannata tehdä uudessa työpaikassasi.
1. Älä yritä sumuttaa kannattajia
Liverpoolin kannattajille ei ole järkevää valehdella. Tämän huomasivat jo seuran entiset omistajat Tom Hicks ja George Gillett, jotka kuvittelivat tehneensä unelmasijoituksen, mutta tekivätkin 144 miljoonan punnan tappiot. Kun saat Liverpoolin valmentajan pestin, ei ole järkevää kertoa lehdistölle, että uskot hyökkäävään jalkapalloon ja taitavaan syöttöpeliin, ja sen jälkeen peluuttaa joukkuetta passiivisesti ja puolustavasti vailla syöttöpelin alkeitakaan. Se ei tule menemään läpi.
2. Älä peluuta puolustavaa jalkapalloa
Erittäin tärkeä kohta Liverpoolin valmentajalle. Saat käsiisi todennäköisesti taitavan joukkueen, johon kuuluu varsin hyviä pelaajia huolimatta siitä, ettei pari edellistä vuosikymmentä ole sujunut aivan putkeen. Lisäksi kun seuran perinteet edellyttäisi hyökkäävää ja pelinhallintaan tähtäävää jalkapalloa, ei ole kannattavaa tehdä juuri päinvastoin.
3. Älä osta huonoja pelaajia
Saat todennäköisesti mahdollisuuden käyttää kohtalaisen summan rahaa pelaajahankintoihin. Tätä summaa ei kannata käyttää pelaajiin, joiden taitotaso ei riitä alkuunkaan sille tasolle, millä Liverpoolin pitää pelata. Älä varsinkaan osta tällaista pelaajaa ja kerro tämän olevan luottopelaajasi jo vuosien ajalta. Toisin sanoen, älä osta Christian Poulsenia.
4. Älä mielistele tähtipelaajia
Joukkueessasi saattaa pelata myös pari uransa ehtoopuolella olevaa hieman yli kolmekymppistä scouseria, paikallista pelaajaa, jotka ovat koko uransa pelanneet Liverpoolissa. Jossain vaiheessa nämä pelaajat ovat alkaneet kuvitella olevansa suurempia kuin itse seura ja käyttäytyneet sen mukaisesti. He saattavat savustaa valmentajia ulos ja kohdella muita pelaajia kuin ilmaa. Älä luota tällaisiin pelaajiin äläkä mielistele heitä, vaan kerro heille missä on kaapin paikka ja ole heille vaativa pomo, älä heidän ystävä.
5. Ole avoimen pettynyt huonoihin tuloksiin
Jos viet joukkueesi vierasotteluun Birminghamiin tai Utrechtiin ja jäät surkean pelin jälkeen tasapeliin, älä julista tyytyväisyyttäsi suuren ja mahtavan kotijoukkueen pelätyltä kotikentältä saatuun pisteeseen. Älä myöskään kerro, että et oikeastaan odottanutkaan voittoa, vaan tasapelikin tästä ottelusta on loistava suoritus.
6. Älä mielistele verivihollista kannattajien silmien edessä
Kun otat Liverpoolin valmentajan tehtävän vastaan, sinun on hyvä tietää, että Liverpoolilla on kaksi keskeistä päävastustajaa. Everton ja Manchester United. Älä missään tapauksessa kaveeraa kummankaan joukkueen valmentajan kanssa tai varsinkaan mielistele tätä. Varsinkaan tuon jälkimmäisen joukkueen. Sen sijaan provosoiminen ja riidanhaastaminen on enemmän kuin suositeltavaa. Kannattajat arvostavat sinua siten enemmän.
7. Puolusta pelaajiesi mainetta ja kunniaa
Jos verivihollisen valmentaja syyttää tähtipelaajaasi huijaamisesta ja haukkuu joukkueesi peliä, vastaa siihen päättäväisesti omiesi puolta pitäen ja muistaen, että kannattajat seuraavat jokaista tekoasi. Älä jää tässäkään tapauksessa mielistelemään ja myötäilemään verivihollisen valmentajaa, vaan muista kenen joukoissa seisot ja käyttäydy sen mukaisesti. Jos hylkäät omasi, allekirjoitat samalla oman eropaperisi. Jos joku, esimerkiksi Alex Ferguson, syyllistyisi edellämainittuun hyökkäykseen vaikkapa Fernando Torresin kaltaista pelaajaa kohtaan, puolustaudu siis. Jo oman työpaikkasi, mutta ennen kaikkea kannattajien ylpeyden tähden.
8. Esiinny kunnianhimoisesti
Kerro tavoittelevasi pokaaleja. Kerro pyrkiväsi siihen hyvällä pelillä. Älä luovu hyvistä pelaajistasi. Ja taivaan tähden älä missään tapauksessa häpäise kannattajia ja seuraa julistamalla, että saatat joutua myymään tähtipelaajasi pahimman vihollisen leiriin.
9. Ole nöyrä
Liverpool on työväen kaupunki, missä ihmiset ovat tottuneet tekemään töitä pärjätäkseen elämässä. Elämä ei ole aina ollut ruusuista, eikä se ole ollut sitä myöskään Anfieldilla viimeisen 20 vuoden aikana kuin hetkittäin. Seuran kannattajakulttuuri on kuitenkin kehittynyt vuosikymmenten saatossa ainutlaatuisen hienoksi. Älä siis tule seuraan maailmanomistajan elkein, vaan tule nöyränä miehenä. Esimerkiksi ei ole viisasta julistaa lehdistölle tappioputken ja huonojen pelien jälkeen, että metodisi ovat toimineet 35 vuoden ajan ja toimivat jatkossakin. On viisaampaa olla nöyrä.
10. Voita ja menesty
Tämä on lopulta se kaikkein tärkein kohta. Liverpool FC on olemassa kahden asian tähden: voittaakseen pokaaleja ja toimiakseen ylpeyden aiheena kannattajilleen. Nämä kaksi asiaa kulkevat käsi kädessä. Jos epäonnistut toisessa, epäonnistut molemmissa. Jos epäonnistut molemmissa, olet pian työtön.
Kun noudatat näitä kymmentä ohjetta ja toimit niiden antamien periaatteiden mukaisesti, sinun pitäisi pärjätä tehtävässäsi hyvin olettaen, että omaat riittävät valmennukselliset ja taktiset tietotaidot jalkapallosta. Lupaathan perehtyä huolella näihin ohjeisiin, että vältymme jatkossa tältä karmealta tilanteelta, missä Liverpoolia valmentaa epäpäteväksi osoittautunut kannattajien ylpeydelle raskaasti käyvä herra, jolla ei näytä olevan auttavintakaan käsitystä näistä kymmenestä ohjenuorasta.
Hänen nimensä on Hodgson, Roy Hodgson. Ja hän on pian työtön valmentaja.
1. Älä yritä sumuttaa kannattajia
Liverpoolin kannattajille ei ole järkevää valehdella. Tämän huomasivat jo seuran entiset omistajat Tom Hicks ja George Gillett, jotka kuvittelivat tehneensä unelmasijoituksen, mutta tekivätkin 144 miljoonan punnan tappiot. Kun saat Liverpoolin valmentajan pestin, ei ole järkevää kertoa lehdistölle, että uskot hyökkäävään jalkapalloon ja taitavaan syöttöpeliin, ja sen jälkeen peluuttaa joukkuetta passiivisesti ja puolustavasti vailla syöttöpelin alkeitakaan. Se ei tule menemään läpi.
2. Älä peluuta puolustavaa jalkapalloa
Erittäin tärkeä kohta Liverpoolin valmentajalle. Saat käsiisi todennäköisesti taitavan joukkueen, johon kuuluu varsin hyviä pelaajia huolimatta siitä, ettei pari edellistä vuosikymmentä ole sujunut aivan putkeen. Lisäksi kun seuran perinteet edellyttäisi hyökkäävää ja pelinhallintaan tähtäävää jalkapalloa, ei ole kannattavaa tehdä juuri päinvastoin.
3. Älä osta huonoja pelaajia
Saat todennäköisesti mahdollisuuden käyttää kohtalaisen summan rahaa pelaajahankintoihin. Tätä summaa ei kannata käyttää pelaajiin, joiden taitotaso ei riitä alkuunkaan sille tasolle, millä Liverpoolin pitää pelata. Älä varsinkaan osta tällaista pelaajaa ja kerro tämän olevan luottopelaajasi jo vuosien ajalta. Toisin sanoen, älä osta Christian Poulsenia.
4. Älä mielistele tähtipelaajia
Joukkueessasi saattaa pelata myös pari uransa ehtoopuolella olevaa hieman yli kolmekymppistä scouseria, paikallista pelaajaa, jotka ovat koko uransa pelanneet Liverpoolissa. Jossain vaiheessa nämä pelaajat ovat alkaneet kuvitella olevansa suurempia kuin itse seura ja käyttäytyneet sen mukaisesti. He saattavat savustaa valmentajia ulos ja kohdella muita pelaajia kuin ilmaa. Älä luota tällaisiin pelaajiin äläkä mielistele heitä, vaan kerro heille missä on kaapin paikka ja ole heille vaativa pomo, älä heidän ystävä.
5. Ole avoimen pettynyt huonoihin tuloksiin
Jos viet joukkueesi vierasotteluun Birminghamiin tai Utrechtiin ja jäät surkean pelin jälkeen tasapeliin, älä julista tyytyväisyyttäsi suuren ja mahtavan kotijoukkueen pelätyltä kotikentältä saatuun pisteeseen. Älä myöskään kerro, että et oikeastaan odottanutkaan voittoa, vaan tasapelikin tästä ottelusta on loistava suoritus.
6. Älä mielistele verivihollista kannattajien silmien edessä
Kun otat Liverpoolin valmentajan tehtävän vastaan, sinun on hyvä tietää, että Liverpoolilla on kaksi keskeistä päävastustajaa. Everton ja Manchester United. Älä missään tapauksessa kaveeraa kummankaan joukkueen valmentajan kanssa tai varsinkaan mielistele tätä. Varsinkaan tuon jälkimmäisen joukkueen. Sen sijaan provosoiminen ja riidanhaastaminen on enemmän kuin suositeltavaa. Kannattajat arvostavat sinua siten enemmän.
7. Puolusta pelaajiesi mainetta ja kunniaa
Jos verivihollisen valmentaja syyttää tähtipelaajaasi huijaamisesta ja haukkuu joukkueesi peliä, vastaa siihen päättäväisesti omiesi puolta pitäen ja muistaen, että kannattajat seuraavat jokaista tekoasi. Älä jää tässäkään tapauksessa mielistelemään ja myötäilemään verivihollisen valmentajaa, vaan muista kenen joukoissa seisot ja käyttäydy sen mukaisesti. Jos hylkäät omasi, allekirjoitat samalla oman eropaperisi. Jos joku, esimerkiksi Alex Ferguson, syyllistyisi edellämainittuun hyökkäykseen vaikkapa Fernando Torresin kaltaista pelaajaa kohtaan, puolustaudu siis. Jo oman työpaikkasi, mutta ennen kaikkea kannattajien ylpeyden tähden.
8. Esiinny kunnianhimoisesti
Kerro tavoittelevasi pokaaleja. Kerro pyrkiväsi siihen hyvällä pelillä. Älä luovu hyvistä pelaajistasi. Ja taivaan tähden älä missään tapauksessa häpäise kannattajia ja seuraa julistamalla, että saatat joutua myymään tähtipelaajasi pahimman vihollisen leiriin.
9. Ole nöyrä
Liverpool on työväen kaupunki, missä ihmiset ovat tottuneet tekemään töitä pärjätäkseen elämässä. Elämä ei ole aina ollut ruusuista, eikä se ole ollut sitä myöskään Anfieldilla viimeisen 20 vuoden aikana kuin hetkittäin. Seuran kannattajakulttuuri on kuitenkin kehittynyt vuosikymmenten saatossa ainutlaatuisen hienoksi. Älä siis tule seuraan maailmanomistajan elkein, vaan tule nöyränä miehenä. Esimerkiksi ei ole viisasta julistaa lehdistölle tappioputken ja huonojen pelien jälkeen, että metodisi ovat toimineet 35 vuoden ajan ja toimivat jatkossakin. On viisaampaa olla nöyrä.
10. Voita ja menesty
Tämä on lopulta se kaikkein tärkein kohta. Liverpool FC on olemassa kahden asian tähden: voittaakseen pokaaleja ja toimiakseen ylpeyden aiheena kannattajilleen. Nämä kaksi asiaa kulkevat käsi kädessä. Jos epäonnistut toisessa, epäonnistut molemmissa. Jos epäonnistut molemmissa, olet pian työtön.
Kun noudatat näitä kymmentä ohjetta ja toimit niiden antamien periaatteiden mukaisesti, sinun pitäisi pärjätä tehtävässäsi hyvin olettaen, että omaat riittävät valmennukselliset ja taktiset tietotaidot jalkapallosta. Lupaathan perehtyä huolella näihin ohjeisiin, että vältymme jatkossa tältä karmealta tilanteelta, missä Liverpoolia valmentaa epäpäteväksi osoittautunut kannattajien ylpeydelle raskaasti käyvä herra, jolla ei näytä olevan auttavintakaan käsitystä näistä kymmenestä ohjenuorasta.
Hänen nimensä on Hodgson, Roy Hodgson. Ja hän on pian työtön valmentaja.
sunnuntai 19. syyskuuta 2010
25 timanttia
Suomalaisen jalkapalloilun tila on jälleen tapetilla maajoukkueen aloitettua EM-karsinnat tappiollisesti. Häpeällisellä esityksellä tullut tappio Moldovassa herätti suurimman kritiikin, mutta maajoukkue ja sen valmennus eivät säästyneet kritiikiltä myöskään Hollanti-tappion jälkeen. Valmentaja Baxterin potkuja on vaadittu ja suomalaisen jalkapalloilun tulevaisuus puhuttaa. Keskustelua on syntynyt runsaasti ja se on positiivista. Keskustelu on merkki jalkapallokulttuurin muodostumisesta.
Tammikuussa 2008 Palloliitto perusti "Visio 2020" -nimeä kantaneen projektin, jonka tavoitteena oli nostaa suomalainen jalkapallo Euroopan kymmenen parhaan maan joukkoon. Tällä tarkoitettiin ilmeisesti maajoukkueen menestystä. Petri Jakonen valittiin Palloliiton huippujalkapallojohtajaksi toukokuussa 2009 johtamaan tätä projektia. Jakonen kertoi lehdistölle maajoukkueen suurista tavoitteista, joiden saavuttaminen edellyttäisi "25 timanttia" eli 25 huipputason pelaajaa.
Visio 2020 kuulostaa hienolta tavoitteelta - mikäpä olisikaan jalkapalloväelle hienompaa kuin nähdä Suomi Euroopan huipulla ja säännöllisesti arvokisoissa. Maajoukkue vetää kotiotteluihinsa komeita yleisömääriä, mitkä ovat täysin eri luokkaa veikkausliigajoukkueiden yleisökeskiarvoihin. Maajoukkueen otteluita olympiastadionilla seuraa noin 10000-35000 katsojaa vastustajasta riippuen. Maajoukkueen näkyvyys on parantunut mediassa huomattavasti ja yleisön kiinnostus vaikuttaa olevan lisääntymään päin. On siis loogista, että Palloliitto haluaa näyttävästi viedä maajoukkuetta eteenpäin.
Mutta nyt tullaan olennaiseen kysymykseen: mistä maajoukkue saa pelaajansa? Yksi vastaus voisi olla juniorimaajoukkueista. Nuorten tasolla menestys ja näkyvyys on ollut paranemaan päin kiitos U21-maajoukkueen tuoreen menestyksen ja EM-lopputurnauspaikan. Mutta mistä sitten nuorten maajoukkueet ammentavat pelaajansa? Seuroista tietenkin. Niistä pienistä, keskikokoisista ja suurista suomalaisista seuroista, jotka päivittäin tekevät pitkälti vapaaehtoisvoimin töitä suomalaisten tulevaisuuden lupauksien kehittämiseksi. Niin aikuisten kuin juniorien tasolla.
Näillä samoilla seuroilla on vaikeuksia saada paria tuhatta katsojaa veikkausliigaotteluihinsa. Tai viittä sataa ykkösdivisioonan otteluihin. Tai edes taata seuran olemassaoloa pitkällä aikajänteellä.
Suomalaisen jalkapallon huippuseurat eivät voi hyvin. Tämä lienee varsin pätevä yleistys, vaikka onneksi joitain poikkeuksiakin löytyy. Tehdään nopea katsaus veikkausliigaseurojen huipulle. HJK? Pyörii maan vahvimman junioritoiminnan ja omistaja-Lyytikäisen rahallisen tuen avulla kotimaisella huipulla vuodesta toiseen. Honka - talousvaikeuksissa. TPS - talousvaikeuksissa. Tampere United - talousvaikeuksissa ja tulevaisuus uhattuna.
Entä muut seurat? Haka ja AC Oulu painivat suurissa talousvaikeuksissa ja molempien olemassaolo on uhattuna. FC Lahti on putoamassa ja tulevaisuus on täysi kysymysmerkki. Myös Jaro on kärsinyt talousvaikeuksista.
Onneksi joillain seuroilla pyyhkii myös hyvin. KuPS on vihdoin pääsemässä ikuisen hissiliikkeensä ylempiin kerroksiin. Toivottavasti pysyvämmin kuin vain yhden kauden ajaksi. Samoin Jaron menestys on ollut ilahduttavaa seuran talousvaikeuksista huolimatta. Myös JJK:n nousu kotimaisen jalkapalloilun huipulle on ollut ilahduttava piristysruiske. Interin tuore mestaruus ja vahvan seuraidentiteetin muodostuminen on ollut tärkeää suomalaiselle ja turkulaiselle jalkapallolle. Valitettavasti kuitenkin suurella osalla seuroista on päivittäistä nuoralla taiteilua, missä panoksena on seuran olemassaolon turvaaminen.
Palloliiton maajoukkuekeskeisyys on herättänyt hämmästystä suomalaisessa jalkapalloväessä. Puhutaan juhlavista tavoitteista, projekteista, 25 timantista, kun seurat voivat pahoin. Huippuseuratoimintaa kehittääkseen Palloliitto toteutti keväällä suurta kohua herättäneen sarjauudistusohjelman, joka lyötiin lopullisesti läpi viime viikolla. Sen seurauksena veikkausliigaa pelataan vuodesta 2012 lähtien 12 joukkueen voimin 14 joukkueen sijaan. Ykkösdivisioona puolestaan supistuu 14 joukkueesta kymmeneen. Tämä tarkoittaa yhteensä kuuden joukkueen katoa kahdelta korkeimmalta sarjatasolta. Muutoksen myötä ottelumäärät kasvavat kun pelataan kolminkertaisia sarjoja. Vähemmän joukkueita tarkoittaa Palloliiton vision mukaan laadukkaampia otteluita ja pienempiä tasoeroja joukkueiden välillä. Lisäotteluiden olisi tarkoitus tuoda lisää rahaa seurojen kassaan. Ja kun ykkösdivisioonasta putoaa vuonna 2012 enää yksi joukkue nykyisen kolmen sijaan, voisi olettaa, että taloudellinen riskinotto vähenee.
Vai väheneekö? Siirtymäkaudella 2011 ykkösdivisioonasta putoaa kakkoseen peräti viisi joukkuetta kahdestatoista - lähes puolet sarjan joukkueista. Tällä tavalla monen perinteikkään ykkösdivisioonaseuran sarjapaikka joutuu suuren uhan alaiseksi. Myös veikkausliigasta pudotetaan kolme joukkuetta ykköseen kaudella 2011. Onko vuodesta 2011 tulossa kaikkien aikojen riskinoton vuosi suomalaisille seuroille?
Palloliitto on valottanut uudistuksen taustoja hyvin vähän. On tehty seurojen tulevaisuuden kannalta rajuja päätöksiä, eikä halukkaita vastuunkantajia päätöksille tunnu löytyvän Urheilukatu 5:n toimistolta. Palloliitto perusti suomalaisen jalkapalloilun huipputyöryhmän noin vuosi takaperin ja tämä uudistus on ilmeisesti kyseisen työryhmän aikaansaannosta. Tai ehkä ei sittenkään - muun muassa huipputyöryhmän jäsen ja entinen A-maajoukkueen päävalmentaja Jukka Ikäläinen on sanoutunut täysin irti uudistuksesta ja kritisoinut sitä julkisesti.
Olisi tervettä vastuunkantoa, että Palloliitto kertoisi suomalaiselle jalkapallokansalle, millä tavalla tämän sarjauudistuksen on tarkoitus palvella seurojen tulevaisuutta ja hyvinvointia. Nyt toki on jo myöhäistä, mutta ei vielä myöhäistä.
Liian myöhäistä ei ollut myöskään sarjauudistuksen ajankohta viime huhtikuussa, mikä sai kakkosessa pelaavat seurat haukkomaan henkeään. Muutamaa viikkoa ennen kakkosdivisioonakauden alkua seuroille kerrottiin, että kakkosesta nousee ykköseen kauden 2010 päätteeksi vain yksi joukkue aiemman kolmen sijaan. Tämä oli märkä rätti vasten nousua määrätietoisesti tavoitelleiden seurojen kasvoja. Tällaisen uudistuksen läpivieminen vain hetkeä ennen kauden alkua ei anna ammattimaista kuvaa Palloliiton toiminnasta. Ei myöskään se, että kun kakkosdivisioonaa oli pelattu 22 kierrosta 26:sta, oli vielä epäselvää, millä systeemillä sarjasta noustaan ykköseen ja pudotaan kolmoseen. Viime viikon kokouksen - tai "saunaillan", kuten monet kannattajat ironisesti kutsuvat - seurauksena kakkosen sarjajärjestelmä on nyt vihdoin lyöty lukkoon kauden 2010 osalta. Siis muutama viikko ennen sarjan päätöstä. Näin Palloliiton huipputyöryhmässä.
Joka tapauksessa kotimainen jalkapallokausi on lähenemässä huipennusta. Voimme seurata veikkausliigan mestaruustaistoa sekä kiivasta kamppailua sarjassa säilymisestä. Ykkösessä moni seura taistelee vielä noususta. Kakkosessa pelataan lohkovoitoista ja paikoista nousukarsintaan. Jännitystä siis riittää.
Ensi kaudella tätä jännitystä vasta riittääkin, kun seurat taistelevat paikastaan auringossa ja olemassaolostaan timanttien joukossa. Kun Palloliitossa puhutaan "25 timantista", mielestäni olisi tärkeämpää keskustella, miten saamme esimerkiksi 25 hyvinvoivaa huippuseuraa tähän maahan.
Onnistuessaan Palloliiton sarjauudistus voi osoittautua hyväksi. Yksittäisten otteluiden tason nousu ja lisääntyvät lipputulot olisivat hienoja asioita niin seuroille kuin kannattajille. Onko joukkuemäärillä kikkailu kuitenkaan se oikea tapa toteuttaa tämä kehitys? Palloliitto on tahtomattaan aloittanut todella vaarallisen projektin. Unohtakaa Visio 2020 - suomalaiset huippuseurat aloittavat nyt oman "Visio 2012:n". Mitkä seurat ovat vielä jäljellä vuonna 2012 kun sarjauudistus on viety lopullisesti läpi? Valmistautukaa kaikkien aikojen pelottavimpaan kauteen 2011 suomalaisessa jalkapallossa.
-Pelintekijä
Tammikuussa 2008 Palloliitto perusti "Visio 2020" -nimeä kantaneen projektin, jonka tavoitteena oli nostaa suomalainen jalkapallo Euroopan kymmenen parhaan maan joukkoon. Tällä tarkoitettiin ilmeisesti maajoukkueen menestystä. Petri Jakonen valittiin Palloliiton huippujalkapallojohtajaksi toukokuussa 2009 johtamaan tätä projektia. Jakonen kertoi lehdistölle maajoukkueen suurista tavoitteista, joiden saavuttaminen edellyttäisi "25 timanttia" eli 25 huipputason pelaajaa.
Visio 2020 kuulostaa hienolta tavoitteelta - mikäpä olisikaan jalkapalloväelle hienompaa kuin nähdä Suomi Euroopan huipulla ja säännöllisesti arvokisoissa. Maajoukkue vetää kotiotteluihinsa komeita yleisömääriä, mitkä ovat täysin eri luokkaa veikkausliigajoukkueiden yleisökeskiarvoihin. Maajoukkueen otteluita olympiastadionilla seuraa noin 10000-35000 katsojaa vastustajasta riippuen. Maajoukkueen näkyvyys on parantunut mediassa huomattavasti ja yleisön kiinnostus vaikuttaa olevan lisääntymään päin. On siis loogista, että Palloliitto haluaa näyttävästi viedä maajoukkuetta eteenpäin.
Mutta nyt tullaan olennaiseen kysymykseen: mistä maajoukkue saa pelaajansa? Yksi vastaus voisi olla juniorimaajoukkueista. Nuorten tasolla menestys ja näkyvyys on ollut paranemaan päin kiitos U21-maajoukkueen tuoreen menestyksen ja EM-lopputurnauspaikan. Mutta mistä sitten nuorten maajoukkueet ammentavat pelaajansa? Seuroista tietenkin. Niistä pienistä, keskikokoisista ja suurista suomalaisista seuroista, jotka päivittäin tekevät pitkälti vapaaehtoisvoimin töitä suomalaisten tulevaisuuden lupauksien kehittämiseksi. Niin aikuisten kuin juniorien tasolla.
Näillä samoilla seuroilla on vaikeuksia saada paria tuhatta katsojaa veikkausliigaotteluihinsa. Tai viittä sataa ykkösdivisioonan otteluihin. Tai edes taata seuran olemassaoloa pitkällä aikajänteellä.
Suomalaisen jalkapallon huippuseurat eivät voi hyvin. Tämä lienee varsin pätevä yleistys, vaikka onneksi joitain poikkeuksiakin löytyy. Tehdään nopea katsaus veikkausliigaseurojen huipulle. HJK? Pyörii maan vahvimman junioritoiminnan ja omistaja-Lyytikäisen rahallisen tuen avulla kotimaisella huipulla vuodesta toiseen. Honka - talousvaikeuksissa. TPS - talousvaikeuksissa. Tampere United - talousvaikeuksissa ja tulevaisuus uhattuna.
Entä muut seurat? Haka ja AC Oulu painivat suurissa talousvaikeuksissa ja molempien olemassaolo on uhattuna. FC Lahti on putoamassa ja tulevaisuus on täysi kysymysmerkki. Myös Jaro on kärsinyt talousvaikeuksista.
Onneksi joillain seuroilla pyyhkii myös hyvin. KuPS on vihdoin pääsemässä ikuisen hissiliikkeensä ylempiin kerroksiin. Toivottavasti pysyvämmin kuin vain yhden kauden ajaksi. Samoin Jaron menestys on ollut ilahduttavaa seuran talousvaikeuksista huolimatta. Myös JJK:n nousu kotimaisen jalkapalloilun huipulle on ollut ilahduttava piristysruiske. Interin tuore mestaruus ja vahvan seuraidentiteetin muodostuminen on ollut tärkeää suomalaiselle ja turkulaiselle jalkapallolle. Valitettavasti kuitenkin suurella osalla seuroista on päivittäistä nuoralla taiteilua, missä panoksena on seuran olemassaolon turvaaminen.
Palloliiton maajoukkuekeskeisyys on herättänyt hämmästystä suomalaisessa jalkapalloväessä. Puhutaan juhlavista tavoitteista, projekteista, 25 timantista, kun seurat voivat pahoin. Huippuseuratoimintaa kehittääkseen Palloliitto toteutti keväällä suurta kohua herättäneen sarjauudistusohjelman, joka lyötiin lopullisesti läpi viime viikolla. Sen seurauksena veikkausliigaa pelataan vuodesta 2012 lähtien 12 joukkueen voimin 14 joukkueen sijaan. Ykkösdivisioona puolestaan supistuu 14 joukkueesta kymmeneen. Tämä tarkoittaa yhteensä kuuden joukkueen katoa kahdelta korkeimmalta sarjatasolta. Muutoksen myötä ottelumäärät kasvavat kun pelataan kolminkertaisia sarjoja. Vähemmän joukkueita tarkoittaa Palloliiton vision mukaan laadukkaampia otteluita ja pienempiä tasoeroja joukkueiden välillä. Lisäotteluiden olisi tarkoitus tuoda lisää rahaa seurojen kassaan. Ja kun ykkösdivisioonasta putoaa vuonna 2012 enää yksi joukkue nykyisen kolmen sijaan, voisi olettaa, että taloudellinen riskinotto vähenee.
Vai väheneekö? Siirtymäkaudella 2011 ykkösdivisioonasta putoaa kakkoseen peräti viisi joukkuetta kahdestatoista - lähes puolet sarjan joukkueista. Tällä tavalla monen perinteikkään ykkösdivisioonaseuran sarjapaikka joutuu suuren uhan alaiseksi. Myös veikkausliigasta pudotetaan kolme joukkuetta ykköseen kaudella 2011. Onko vuodesta 2011 tulossa kaikkien aikojen riskinoton vuosi suomalaisille seuroille?
Palloliitto on valottanut uudistuksen taustoja hyvin vähän. On tehty seurojen tulevaisuuden kannalta rajuja päätöksiä, eikä halukkaita vastuunkantajia päätöksille tunnu löytyvän Urheilukatu 5:n toimistolta. Palloliitto perusti suomalaisen jalkapalloilun huipputyöryhmän noin vuosi takaperin ja tämä uudistus on ilmeisesti kyseisen työryhmän aikaansaannosta. Tai ehkä ei sittenkään - muun muassa huipputyöryhmän jäsen ja entinen A-maajoukkueen päävalmentaja Jukka Ikäläinen on sanoutunut täysin irti uudistuksesta ja kritisoinut sitä julkisesti.
Olisi tervettä vastuunkantoa, että Palloliitto kertoisi suomalaiselle jalkapallokansalle, millä tavalla tämän sarjauudistuksen on tarkoitus palvella seurojen tulevaisuutta ja hyvinvointia. Nyt toki on jo myöhäistä, mutta ei vielä myöhäistä.
Liian myöhäistä ei ollut myöskään sarjauudistuksen ajankohta viime huhtikuussa, mikä sai kakkosessa pelaavat seurat haukkomaan henkeään. Muutamaa viikkoa ennen kakkosdivisioonakauden alkua seuroille kerrottiin, että kakkosesta nousee ykköseen kauden 2010 päätteeksi vain yksi joukkue aiemman kolmen sijaan. Tämä oli märkä rätti vasten nousua määrätietoisesti tavoitelleiden seurojen kasvoja. Tällaisen uudistuksen läpivieminen vain hetkeä ennen kauden alkua ei anna ammattimaista kuvaa Palloliiton toiminnasta. Ei myöskään se, että kun kakkosdivisioonaa oli pelattu 22 kierrosta 26:sta, oli vielä epäselvää, millä systeemillä sarjasta noustaan ykköseen ja pudotaan kolmoseen. Viime viikon kokouksen - tai "saunaillan", kuten monet kannattajat ironisesti kutsuvat - seurauksena kakkosen sarjajärjestelmä on nyt vihdoin lyöty lukkoon kauden 2010 osalta. Siis muutama viikko ennen sarjan päätöstä. Näin Palloliiton huipputyöryhmässä.
Joka tapauksessa kotimainen jalkapallokausi on lähenemässä huipennusta. Voimme seurata veikkausliigan mestaruustaistoa sekä kiivasta kamppailua sarjassa säilymisestä. Ykkösessä moni seura taistelee vielä noususta. Kakkosessa pelataan lohkovoitoista ja paikoista nousukarsintaan. Jännitystä siis riittää.
Ensi kaudella tätä jännitystä vasta riittääkin, kun seurat taistelevat paikastaan auringossa ja olemassaolostaan timanttien joukossa. Kun Palloliitossa puhutaan "25 timantista", mielestäni olisi tärkeämpää keskustella, miten saamme esimerkiksi 25 hyvinvoivaa huippuseuraa tähän maahan.
Onnistuessaan Palloliiton sarjauudistus voi osoittautua hyväksi. Yksittäisten otteluiden tason nousu ja lisääntyvät lipputulot olisivat hienoja asioita niin seuroille kuin kannattajille. Onko joukkuemäärillä kikkailu kuitenkaan se oikea tapa toteuttaa tämä kehitys? Palloliitto on tahtomattaan aloittanut todella vaarallisen projektin. Unohtakaa Visio 2020 - suomalaiset huippuseurat aloittavat nyt oman "Visio 2012:n". Mitkä seurat ovat vielä jäljellä vuonna 2012 kun sarjauudistus on viety lopullisesti läpi? Valmistautukaa kaikkien aikojen pelottavimpaan kauteen 2011 suomalaisessa jalkapallossa.
-Pelintekijä
torstai 24. kesäkuuta 2010
Lippi valmensi Italian ulos
MM-kisat ovat edenneet alkulohkovaiheen ratkaisuun asti. Viimeiset jatkopaikat jaetaan päätöskierroksen otteluissa, joista panoksia ei juuri puutu. Tämän päivän F-lohkon ratkaisuottelussa kohtasivat kisoissa taapertanut Italia ja tulokas Slovakia.
Italiaa ei ollut uskoa puolustavaksi maailmanmestariksi, kun nimetön Slovakia pyöritti peliä taidolla, nopeudella ja paremmalla organisoinnilla ensimmäiset 45 minuuttia. Italian surkea avausjakso huipentui joukkueen avainpelaajan, Daniele de Rossin harhasyöttöön, minkä vastahyökkäyksen Slovakian karismaattinen kärkipelaaja Vittek päätti maaliin.
Vasta Andrea Pirlon vaihto kentälle toi Italian peliin jotain tolkkua, mutta silti on käsittämätöntä, miten Italia onnistui olemaan niin vaisu. Sekä Slovakia-ottelussa että koko turnauksessa, mikä Italian osalta muodostui yllättävän lyhyeksi.
Valmentaja on ammatti, missä sankarin ja konnan välinen raja on hiuksenhieno. Voi olla yhdestä tilanteesta kiinni, palvotaanko valmentajaa taktisena nerona, vai pidetäänkö häntä häviävänä valmentajana. Neljä vuotta takaperin Marcello Lippi sai nauttia koko jalkapalloilevan maailman palvonnasta. Vuoden 2006 MM-kisoissa Lippin Italia marssi vakuuttavasti maailmanmestariksi, minkä taustalla oli merkittävänä tekijänä Lippin loistava peluutus ja taktinen organisointi. 2006 kisoissa Lippin Italia pelasi 4-4-2 pohjaisella muodostelmalla kärkiparinaan Francesco Totti - Luca Toni, mutta usein pelin edetessä muodostelma vaihtui enemmän laitapeliä suosivaan 4-3-3 muotoon. Juuri näillä taktisilla variaatioilla Italia onnistui saamaan yliotteen erityisesti pudotuspelivaiheessa. Lippi oli tuon turnauksen jälkeen maailman eliittivalmentajista.
Pitkään Lippi tuolla maineellaan ratsastikin. Tuskin moni muistaa, että Lippin ura seurajoukkuevalmentajana oli päättynyt epäonnistumiseen Interin peräsimessä ja miehen ura näytti olevan vahvasti laskusuunnassa. Etelä-Afrikan MM-kisat 2010 paljastivat sen, että aika on ajanut Lippin ohi. Sen sijaan, että Lippi olisi uudistanut Italian joukkuetta modernin jalkapallon suosimien linjausten mukaan, hän luotti vanhoihin kaavamaisiin ajatuksiinsa. Italia oli hidas, kömpelö, ennalta-arvattava ja mielikuvitukseton.
Mutta miksi? Tätä sitä voi tiedustella vaikkapa herroilta Cassano, Totti, Pazzini, Balotelli, Aquilani, Perrotta, Toni, Inzaghi, Del Piero. Herroja, jotka ovat kaikki kevyesti maajoukkuetasoa ja vieläpä rautaista sellaista. Näistä ainoastaan Sampdorian maalitykki Pazzini mahtui kisakoneeseen, mutta siellä rooliksi jäi toimia vaihtopelaajana muun muassa Alberto Gilardinolle ja Vincenzo Iaquintalle.
Cassanon ja Pazzinin yhteensä 45 maalin unelmakausi Sampdoriassa ei painanut riittävästi vaakakupissa, kun Lippi päätti luottaa urallaan pahasti laskussa oleviin Gilardinoon ja Iaquintaan, joista jälkimmäisen maajoukkueuran maalimäärä näyttää lukua 4. Keskikentän luovuus jäi täysin loukkaantuneen Andrea Pirlon varaan, kun Totti, Aquilani ja Perrotta seurasivat kisoja kotisohvalta.
Lippin pelaajavalinnat eivät olleet ainoa Italian joukkueen heikkous. Aika on ajanut pahasti herrojen Cannavaro, Zambrotta, Gattuso ohi. Italian puolustus oli kisojen aikana suurissa vaikeuksissa varsin nimettömiä joukkueita vastaan.
Jalkapallo on pelaajien peli, joka tarvitsee myös valmentajan. Valmentajan tehtävä on tarjota joukkueelle ne taktiset eväät, joilla menestystä saavutetaan. Marcello Lippi epäonnistui tässä tehtävässä pahan kerran. Aika on ajanut Lippin ohi. Niin käy jokaiselle huippuvalmentajalle ennemmin tai myöhemmin. Marcello Lippi muistetaan Italiassa sankarina vuodelta 2006. Italian maajoukkueessa on kuitenkin uusien tuulien aika.
Italiaa ei ollut uskoa puolustavaksi maailmanmestariksi, kun nimetön Slovakia pyöritti peliä taidolla, nopeudella ja paremmalla organisoinnilla ensimmäiset 45 minuuttia. Italian surkea avausjakso huipentui joukkueen avainpelaajan, Daniele de Rossin harhasyöttöön, minkä vastahyökkäyksen Slovakian karismaattinen kärkipelaaja Vittek päätti maaliin.
Vasta Andrea Pirlon vaihto kentälle toi Italian peliin jotain tolkkua, mutta silti on käsittämätöntä, miten Italia onnistui olemaan niin vaisu. Sekä Slovakia-ottelussa että koko turnauksessa, mikä Italian osalta muodostui yllättävän lyhyeksi.
Valmentaja on ammatti, missä sankarin ja konnan välinen raja on hiuksenhieno. Voi olla yhdestä tilanteesta kiinni, palvotaanko valmentajaa taktisena nerona, vai pidetäänkö häntä häviävänä valmentajana. Neljä vuotta takaperin Marcello Lippi sai nauttia koko jalkapalloilevan maailman palvonnasta. Vuoden 2006 MM-kisoissa Lippin Italia marssi vakuuttavasti maailmanmestariksi, minkä taustalla oli merkittävänä tekijänä Lippin loistava peluutus ja taktinen organisointi. 2006 kisoissa Lippin Italia pelasi 4-4-2 pohjaisella muodostelmalla kärkiparinaan Francesco Totti - Luca Toni, mutta usein pelin edetessä muodostelma vaihtui enemmän laitapeliä suosivaan 4-3-3 muotoon. Juuri näillä taktisilla variaatioilla Italia onnistui saamaan yliotteen erityisesti pudotuspelivaiheessa. Lippi oli tuon turnauksen jälkeen maailman eliittivalmentajista.
Pitkään Lippi tuolla maineellaan ratsastikin. Tuskin moni muistaa, että Lippin ura seurajoukkuevalmentajana oli päättynyt epäonnistumiseen Interin peräsimessä ja miehen ura näytti olevan vahvasti laskusuunnassa. Etelä-Afrikan MM-kisat 2010 paljastivat sen, että aika on ajanut Lippin ohi. Sen sijaan, että Lippi olisi uudistanut Italian joukkuetta modernin jalkapallon suosimien linjausten mukaan, hän luotti vanhoihin kaavamaisiin ajatuksiinsa. Italia oli hidas, kömpelö, ennalta-arvattava ja mielikuvitukseton.
Mutta miksi? Tätä sitä voi tiedustella vaikkapa herroilta Cassano, Totti, Pazzini, Balotelli, Aquilani, Perrotta, Toni, Inzaghi, Del Piero. Herroja, jotka ovat kaikki kevyesti maajoukkuetasoa ja vieläpä rautaista sellaista. Näistä ainoastaan Sampdorian maalitykki Pazzini mahtui kisakoneeseen, mutta siellä rooliksi jäi toimia vaihtopelaajana muun muassa Alberto Gilardinolle ja Vincenzo Iaquintalle.
Cassanon ja Pazzinin yhteensä 45 maalin unelmakausi Sampdoriassa ei painanut riittävästi vaakakupissa, kun Lippi päätti luottaa urallaan pahasti laskussa oleviin Gilardinoon ja Iaquintaan, joista jälkimmäisen maajoukkueuran maalimäärä näyttää lukua 4. Keskikentän luovuus jäi täysin loukkaantuneen Andrea Pirlon varaan, kun Totti, Aquilani ja Perrotta seurasivat kisoja kotisohvalta.
Lippin pelaajavalinnat eivät olleet ainoa Italian joukkueen heikkous. Aika on ajanut pahasti herrojen Cannavaro, Zambrotta, Gattuso ohi. Italian puolustus oli kisojen aikana suurissa vaikeuksissa varsin nimettömiä joukkueita vastaan.
Jalkapallo on pelaajien peli, joka tarvitsee myös valmentajan. Valmentajan tehtävä on tarjota joukkueelle ne taktiset eväät, joilla menestystä saavutetaan. Marcello Lippi epäonnistui tässä tehtävässä pahan kerran. Aika on ajanut Lippin ohi. Niin käy jokaiselle huippuvalmentajalle ennemmin tai myöhemmin. Marcello Lippi muistetaan Italiassa sankarina vuodelta 2006. Italian maajoukkueessa on kuitenkin uusien tuulien aika.
maanantai 14. kesäkuuta 2010
Kuusankoski Dreamin'
Jalkapallon MM-kisat ovat edenneet jo neljänteen päivään. Day 3 tarjosi yhden mielenkiintoisimmista otteluista tähän mennessä. Serbia ja Ghana pelasivat jatkopaikan kannalta äärimmäisen tärkeän ottelun. Tuskin kovin moni uskoi Ghanan mahdollisuuksiin sen jälkeen, kun kapteeni Michael Essien joutui jättämään kisat väliin loukkaantumisen takia. Ghanan nuori joukkue pystyi kuitenkin yllättäen voittoon ja näin kisojen "kuolemanlohko" sai heti alkuun yllättävän suunnan. Serbian pitää käytännössä voittaa Saksa päästäkseen jatkoon.
Vaikka jalkapallon MM-kisat ovat käynnissä, kuningaspelistä voi nauttia myös muissa yhteyksissä. Samaan aikaan kun Serbia ja Ghana potkaisivat pelin käyntiin Etelä-Afrikassa, suuntasin autolla Kuusankoskelle noin 128 kilometriä itään Helsingistä, missä Kakkosen A-lohkon ottelussa kohtasivat paikallinen FC Kuusankoski ja Helsingin IFK. MM-kisahuumasta ei ollut tietoakaan Kuusankosken urheilupuistossa pelatussa ottelussa, mitä seurasi paikan päällä noin 150 katsojaa, joista noin 60 oli Helsingistä matkanneita vierasjoukkueen kannattajia. Turvatoimet vieraskannattajien osalta olivat vähintäänkin maailmanmestaruustasoa päätellen järjestysmiesten määrästä ja häkillä eristetystä vieraskatsomosta. Jos edessä ei olisi ollut jalkapallokenttä, olisin luullut olevani octagonissa.
Myös veikkausliigassa pelattiin ottelukierros sunnuntaina ja yleisömäärät olivat tuhansittain pienemmät kuin normaalisti. Kuusankoskelaista ilta-aurinkoa ja kakkosdivisioonan jalkapalloa seuratessani innostuin samalla pohtimaan suomalaista jalkapallokulttuuria - tuota suurta tuntematonta minkä olemassaolon moni kyseenalaistaa. Suomalaiset kyllä seuraavat jalkapalloa aktiivisesti ja tietävät siitä erittäin paljon, mutta jokin asia mättää.
Jos kysyt keneltä tahansa suomalaiselta jalkapallofanilta, mitä seuraa kannatat, saat vastaukseksi todennäköisesti jonkin ulkomaisen seuran nimen. Jos puolestaan aloitat keskustelun vaikkapa veikkausliigasta, saatat helposti saada vähätteleviä, jopa pilkkaavia vastauksia kotimaisen jalkapallon tasosta. Suomessa on trendikästä seurata jotain coolia ulkomaista jalkapallojoukkuetta ja liigaa. Vielä coolimpaa on matkustaa paikan päälle seuraamaan tuon joukkueen otteita kuten paikallinen kannattaja. Mitä väärää siinä on? No ei tietenkään mitään.
Silti ihmetyttää, mistä suomalaisten jalkapalloihmisten väheksyvä asenne kotimaista jalkapalloa kohtaan johtuu. Mielestäni pelin tasolla ei pitäisi olla mitään tekemistä sen kanssa, kannatetaanko kotipaikkakunnan joukkuetta vai ei. Jääkiekossa suomalaiset kyllä kasvavat kannattamaan omaa paikallista joukkuetta, mutta jalkapallossa tai missään muussakaan lajissa tätä ilmiötä ei esiinny.
Tässä vaiheessa on pakko siteerata suomalaista urheiluvaikuttajaa Risto Niemistä: "Suomi ei ole urheilukansa, vaan menestyskansa". Tämä tuntuu suuren yleisön osalta pitävän paikkansa. Jalkapallon ongelma on kansainvälisen menestyksen puute niin seura- kuin maajoukkuetasollakin. Parhaat pelaajat viedään veikkausliigasta isompiin sarjoihin. Suomen kohtalo arvokisakarsinnoissa on usein hävitä kunniakkaasti Saksan, Venäjän, Hollannin ja Tsekin kaltaisille maille ja karsiutua niukasti. Tämä ei vaativalle suomalaisyleisölle kelpaa - kotimaisesta jalkapallosta taidetaan kokea jonkinlaista alemmuudentunnetta.
Suomalainen jalkapalloyleisö on aktiivista ja riittävän runsaslukuista. Tästä esimerkkinä maajoukkueen yleisömäärät kotiotteluissa. Lähihistoriasta löytyy myös HJK:n mestarien liiga-ottelut, jolloin Klubi houkutteli Helsingin olympiastadionille noin 20000 katsojaa per ottelu. Tässä maassa jopa curling voi hetkellisesti olla koko kansan suosituin puheenaihe, kuten vuonna 2006 huomattiin. Suomalaiselta jalkapallolta puuttuu valitettavasti se menestys, millä suuren yleisön kiinnostus saadaan taattua.
Mikä sitten neuvoksi? Tämä on varmasti kysymys, mikä esitetään säännöllisesti niin Palloliiton, Veikkausliigan kuin kaikkien suomalaisten jalkapalloseurojen toimistoilla. Jollain keinolla suomalaiset jalkapalloihmiset pitäisi saada tuntemaan ylpeyttä omasta paikallisesta seurastaan ja ymmärtämään, että oman jengin kannattaminen on tärkeämpää kuin kentällä nähtävän pelin taso verrattuna Valioliigaan tai MM-kisoihin. Jotenkin tuntuu, että tämä ei tapahdu ihan hetkessä.
Palaan vielä alussa esittämääni kysymykseen, onko Suomessa jalkapallokulttuuria? Onhan sitä ja kehitys on lupaavaa. Vaikka kotimaisen jalkapallon yleisömäärät polkevat paikoillaan, aktiivisten ja äänekkäiden kannattajaryhmien määrä on ollut kasvussa jo pitkään. Mielestäni se on vähintään yhtä tärkeää kuin yleisömäärien kasvu yleisesti. Eikä se pelin taso missään nimessä huonoa ole. Jos verrataan vaikka länsinaapurin Allsvenskaniin, suurin ero ei ole pelissä ja pelaajissa, vaan puitteissa ja tunnelmassa. Ruotsissa pelataan hyvillä stadioneilla isolle yleisölle - kun keskimääräisessä Veikkausliigaottelussa on noin 2000 katsojaa paikallisessa urheilupuistossa yhdellä sivukatsomolla. Olosuhteiden kehittäminen onkin yksi tärkeimmistä haasteista suomalaiselle jalkapalloväelle.
Niin mitä siellä Kuusankoskella oikein tapahtui? Kentällä nähtiin kaksi joukkuetta, jotka pelaavat jalkapalloa harrastuksena siksi, että se on mukavaa. Pelaajat opiskelevat, käyvät töissä, elävät normaalia elämää, ja siinä sivussa uhraavat ison siivun vapaa-ajastaan harrastukselleen jalkapallolle. Pelaajat eivät ole julkkiksia edes paikallisen Alepan kassalla. Tulevia maajoukkuetähtiä kentällä ei nähty eikä nähdä vastaisuudessakaan. Ottelu päättyi vierasjoukkue IFK:n 0-2 voittoon. Paikalla 150 katsojaa, jotka tulivat seuraamaan "meidän jengin" otteita. Pelin päätyttyä IFK:n joukkue kiitti paikalle matkanneita 60 vierasjoukkueen kannattajaa. Jokaisen, niin pelaajien kuin kannattajien kasvoilla oli leveä hymy. Parempaa kuin MM-kisat? No todellakin.
Jäädään odottelemaan sitä päivää, kun tuo 150 katsojaa vaihtuu 15 tuhanneksi. Ehkä sekin vielä joskus tapahtuu.
MM-kisat, Day 4. Seuraa näitä:
-Puolustava maailmanmestari Italia avaa kisansa
-Samuel Eto'on Kamerun
-Englantilainen media
Vaikka jalkapallon MM-kisat ovat käynnissä, kuningaspelistä voi nauttia myös muissa yhteyksissä. Samaan aikaan kun Serbia ja Ghana potkaisivat pelin käyntiin Etelä-Afrikassa, suuntasin autolla Kuusankoskelle noin 128 kilometriä itään Helsingistä, missä Kakkosen A-lohkon ottelussa kohtasivat paikallinen FC Kuusankoski ja Helsingin IFK. MM-kisahuumasta ei ollut tietoakaan Kuusankosken urheilupuistossa pelatussa ottelussa, mitä seurasi paikan päällä noin 150 katsojaa, joista noin 60 oli Helsingistä matkanneita vierasjoukkueen kannattajia. Turvatoimet vieraskannattajien osalta olivat vähintäänkin maailmanmestaruustasoa päätellen järjestysmiesten määrästä ja häkillä eristetystä vieraskatsomosta. Jos edessä ei olisi ollut jalkapallokenttä, olisin luullut olevani octagonissa.
Myös veikkausliigassa pelattiin ottelukierros sunnuntaina ja yleisömäärät olivat tuhansittain pienemmät kuin normaalisti. Kuusankoskelaista ilta-aurinkoa ja kakkosdivisioonan jalkapalloa seuratessani innostuin samalla pohtimaan suomalaista jalkapallokulttuuria - tuota suurta tuntematonta minkä olemassaolon moni kyseenalaistaa. Suomalaiset kyllä seuraavat jalkapalloa aktiivisesti ja tietävät siitä erittäin paljon, mutta jokin asia mättää.
Jos kysyt keneltä tahansa suomalaiselta jalkapallofanilta, mitä seuraa kannatat, saat vastaukseksi todennäköisesti jonkin ulkomaisen seuran nimen. Jos puolestaan aloitat keskustelun vaikkapa veikkausliigasta, saatat helposti saada vähätteleviä, jopa pilkkaavia vastauksia kotimaisen jalkapallon tasosta. Suomessa on trendikästä seurata jotain coolia ulkomaista jalkapallojoukkuetta ja liigaa. Vielä coolimpaa on matkustaa paikan päälle seuraamaan tuon joukkueen otteita kuten paikallinen kannattaja. Mitä väärää siinä on? No ei tietenkään mitään.
Silti ihmetyttää, mistä suomalaisten jalkapalloihmisten väheksyvä asenne kotimaista jalkapalloa kohtaan johtuu. Mielestäni pelin tasolla ei pitäisi olla mitään tekemistä sen kanssa, kannatetaanko kotipaikkakunnan joukkuetta vai ei. Jääkiekossa suomalaiset kyllä kasvavat kannattamaan omaa paikallista joukkuetta, mutta jalkapallossa tai missään muussakaan lajissa tätä ilmiötä ei esiinny.
Tässä vaiheessa on pakko siteerata suomalaista urheiluvaikuttajaa Risto Niemistä: "Suomi ei ole urheilukansa, vaan menestyskansa". Tämä tuntuu suuren yleisön osalta pitävän paikkansa. Jalkapallon ongelma on kansainvälisen menestyksen puute niin seura- kuin maajoukkuetasollakin. Parhaat pelaajat viedään veikkausliigasta isompiin sarjoihin. Suomen kohtalo arvokisakarsinnoissa on usein hävitä kunniakkaasti Saksan, Venäjän, Hollannin ja Tsekin kaltaisille maille ja karsiutua niukasti. Tämä ei vaativalle suomalaisyleisölle kelpaa - kotimaisesta jalkapallosta taidetaan kokea jonkinlaista alemmuudentunnetta.
Suomalainen jalkapalloyleisö on aktiivista ja riittävän runsaslukuista. Tästä esimerkkinä maajoukkueen yleisömäärät kotiotteluissa. Lähihistoriasta löytyy myös HJK:n mestarien liiga-ottelut, jolloin Klubi houkutteli Helsingin olympiastadionille noin 20000 katsojaa per ottelu. Tässä maassa jopa curling voi hetkellisesti olla koko kansan suosituin puheenaihe, kuten vuonna 2006 huomattiin. Suomalaiselta jalkapallolta puuttuu valitettavasti se menestys, millä suuren yleisön kiinnostus saadaan taattua.
Mikä sitten neuvoksi? Tämä on varmasti kysymys, mikä esitetään säännöllisesti niin Palloliiton, Veikkausliigan kuin kaikkien suomalaisten jalkapalloseurojen toimistoilla. Jollain keinolla suomalaiset jalkapalloihmiset pitäisi saada tuntemaan ylpeyttä omasta paikallisesta seurastaan ja ymmärtämään, että oman jengin kannattaminen on tärkeämpää kuin kentällä nähtävän pelin taso verrattuna Valioliigaan tai MM-kisoihin. Jotenkin tuntuu, että tämä ei tapahdu ihan hetkessä.
Palaan vielä alussa esittämääni kysymykseen, onko Suomessa jalkapallokulttuuria? Onhan sitä ja kehitys on lupaavaa. Vaikka kotimaisen jalkapallon yleisömäärät polkevat paikoillaan, aktiivisten ja äänekkäiden kannattajaryhmien määrä on ollut kasvussa jo pitkään. Mielestäni se on vähintään yhtä tärkeää kuin yleisömäärien kasvu yleisesti. Eikä se pelin taso missään nimessä huonoa ole. Jos verrataan vaikka länsinaapurin Allsvenskaniin, suurin ero ei ole pelissä ja pelaajissa, vaan puitteissa ja tunnelmassa. Ruotsissa pelataan hyvillä stadioneilla isolle yleisölle - kun keskimääräisessä Veikkausliigaottelussa on noin 2000 katsojaa paikallisessa urheilupuistossa yhdellä sivukatsomolla. Olosuhteiden kehittäminen onkin yksi tärkeimmistä haasteista suomalaiselle jalkapalloväelle.
Niin mitä siellä Kuusankoskella oikein tapahtui? Kentällä nähtiin kaksi joukkuetta, jotka pelaavat jalkapalloa harrastuksena siksi, että se on mukavaa. Pelaajat opiskelevat, käyvät töissä, elävät normaalia elämää, ja siinä sivussa uhraavat ison siivun vapaa-ajastaan harrastukselleen jalkapallolle. Pelaajat eivät ole julkkiksia edes paikallisen Alepan kassalla. Tulevia maajoukkuetähtiä kentällä ei nähty eikä nähdä vastaisuudessakaan. Ottelu päättyi vierasjoukkue IFK:n 0-2 voittoon. Paikalla 150 katsojaa, jotka tulivat seuraamaan "meidän jengin" otteita. Pelin päätyttyä IFK:n joukkue kiitti paikalle matkanneita 60 vierasjoukkueen kannattajaa. Jokaisen, niin pelaajien kuin kannattajien kasvoilla oli leveä hymy. Parempaa kuin MM-kisat? No todellakin.
Jäädään odottelemaan sitä päivää, kun tuo 150 katsojaa vaihtuu 15 tuhanneksi. Ehkä sekin vielä joskus tapahtuu.
MM-kisat, Day 4. Seuraa näitä:
-Puolustava maailmanmestari Italia avaa kisansa
-Samuel Eto'on Kamerun
-Englantilainen media
sunnuntai 13. kesäkuuta 2010
Hand of Clod
Hand of Clod - tumpelon käsi.
Green gift stuns England.
England blunder hands USA tie.
Calamity!
New part for catalogue of English goalkeeper gaffes.
Howler.
Tässä vain muutama otsikko brittimediasta, kun saarivaltakunta yrittää toipua eilisestä katastrofista. Tässä vaiheessa epäilemättä kaikki tietää, mistä on kyse. Englannin maalivahti Robert Green on uusi luku englantilaisten maalivahtien erheisiin.
Englannin historia sen maalivahtien suhteen on pitkä ja maineikas. Nimet Banks, Clemence ja Shilton ovat osa kunniakasta Englannin maajoukkueen historiikkia. Lähihistoria ei kuitenkaan ole yhtä valoisa. 2000-luku on tarjonnut englantilaisille toinen toistaan suurempia pettymyksiä ja usein maalivahti on ollut kaiken keskipisteessä.
David Seaman, David James, Paul Robinson, Scott Carson ja viimeisimpänä Robert Green ovat saaneet kyseenalaisen kunnian olla vuorollaan koko saarivaltakunnan suurin syntipukki. Englanti on kansa, joka rakastaa voittajia ja vihaa häviäjiä. Englannin jalkapallojoukkue Three Lions on englantilaisille pyhääkin pyhempi. Joukkuetta kannatetaan intohimolla. Tappion hetkellä syntipukki etsitään vaikka väkisin ja toimitetaan tykinruoaksi.
Englantilaisen lehdistön reaktio Greenin virheeseen kuvastaa hyvin niitä paineita, minkä keskellä Englannin joukkue joutuu pelaamaan. Niin kauan kun voittoja tulee, lehdistö tukee joukkuetta. Heti ensimmäisten vastoinkäymisten koitettua laulun sävel vaihtuu.
Pelaajat ovat raudanlujia ammattilaisia, mutta voiko tällainen huomio ja painostus olla vaikuttamatta joukkueen ilmapiiriin? Arvokisoissa hyvä alku ja sen tuoma noste on usein ollut menestyksen salaisuus. Nyt Englanti joutuu pelaamaan jokaisen ottelun lehdistön ja kannattajien veitsi kurkullaan.
Miksi sitten englantilaiset maalivahdit epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen? Syitä voidaan etsiä Englannin Valioliigasta. Tehdäänpä nopea katsaus parhaiden joukkueiden maalivahteihin. Chelsea: Petr Cech, Tsekki. Manchester United: Edwin van der Sar, Hollanti. Liverpool: Jose Reina, Espanja. Arsenal: Manuel Almunia, Espanja. Tottenham: Heurelio Gomes, Brasilia. Manchester City: Shay Given, Irlanti. Everton: Tim Howard, Yhdysvallat. Fulham: Mark Schwarzer, Australia. Aston Villa: Brad Friedel, Yhdysvallat.
Missä ne englantilaiset maalivahdit sitten ovat? Robert Green pelaa West Hamissa, David James liigajumbo Portsmouthissa ja Joe Hart Birminghamissa. Valioliigassa on vain kourallinen englantilaisia ykkösmaalivahteja. Maalivahti on joukkueen yksi kriittisimmistä pelipaikoista, missä virheisiin ei ole varaa. Globalisaatio on iskenyt myös jalkapalloon - rikkaat valioliigaseurat voivat ostaa kokeneita huippumaalivahteja ulkomailta edullisesti. Riskiä nuoren maalivahdin kanssa ei olla valmiita ottamaan.
Kyse ei ole siitä, etteikö englantilaisille maalivahdeille olisi annettua mahdollisuuksia jopa suurseuroissa. Chris Kirkland, Scott Carson, Ben Foster, Richard Wright ovat kaikki vuorollaan saaneet mahdollisuuden suurissa seuroissa, mutta ensimmäisten virheiden jälkeen tie avaukseen on ollut tukossa. Lupaavat maalivahdit on leimattu epäonnistujiksi jo parikymppisinä, ja tie on vienyt pikkuseuroihin.
Maalivahti on usein parhaimmillaan vasta 30 ikävuoden jälkeen. Kokemus ja rauhallisuus on kaikki kaikessa maalivahdille. Nämä ominaisuudet tulevat ainoastaan pelaamalla otteluita. Mutta kokemus tulee usein myös virheiden kautta ja niistä oppimalla. Valioliigassa tätä oppimisen mahdollisuutta ei usein haluta antaa - on helpompaa tuoda uusi maalivahti tilalle. Seurat pelaavat sarjasijoituksista, valmentajat työpaikoistaan. Riskejä ei ole varaa ottaa.
Robert Green ei ole enää nuori poika, hän on 30-vuotias. Greenin kommentit epäonnistumisen jälkeen olivat harvinaisen kypsiä. On mielenkiintoista nähdä, luottaako Fabio Capello vielä Greeniin. Ensimmäisestä virheestä tuomittiin ainoastaan Green. Seuraavasta Greenin virheestä syyttävät sormet osoittavat valmentaja Capelloon ja hänen työpaikkaansa.
Englannilla on riveissään yksi potentiaalinen tulevaisuuden suurvahti. Joe Hart. Hän pelasi erinomaisen kauden Birminghamissa - jonne hänet ironisesti oli lainattu Manchester Citysta, joka halusi kalliin ja kokeneen Shay Givenin ykkösvahdikseen. Hart tarttui kuitenkin pienemmässä seurassa tilaisuuteensa ja nousi yllättäen maajoukkueeseen. Hänen henkiset ominaisuutensa vaikuttavat poikkeuksellisen kovilta. Moni varmasti muistaa Joe Hartin psyykkaukset viime kesän U21-ikäisten EM-kisoista, missä Englanti kohtasi Ruotsin rangaistuspotkukilpailussa. Jos ei satu muistamaan, tapauksen voi katsoa alla olevasta linkistä.
http://www.youtube.com/watch?v=4qtj7prFutA
Englannilla on pitkä viikko edessään, kun se odottaa seuraavaa otteluaan, missä tarjoutuu tilaisuus korjata ensimmäisen ottelun harha-askel. Algerialle on helppo ennustaa tuskaista iltapuhdetta, kun se kohtaa suuttuneet leijonat kesäkuun 18. päivä. Sitä odotellessa voimme tutustua vaikkapa Englannin lähihistorian pahimpiin epäonnistumisiin alla olevassa artikkelissa:
http://www.goal.com/en/news/1863/world-cup-2010/2010/06/13/1973762/top-five-england-goalkeeping-howlers
Toisen kisapäivän topit:
-Diego Maradonan energisyys vaihtopenkillä
-Yhdysvaltain joukkueen taistelu
-Etelä-Korean loistava esitys
Flopit:
-Robert Green
-Kreikka
-Englantilainen media
-Pelintekijä
Green gift stuns England.
England blunder hands USA tie.
Calamity!
New part for catalogue of English goalkeeper gaffes.
Howler.
Tässä vain muutama otsikko brittimediasta, kun saarivaltakunta yrittää toipua eilisestä katastrofista. Tässä vaiheessa epäilemättä kaikki tietää, mistä on kyse. Englannin maalivahti Robert Green on uusi luku englantilaisten maalivahtien erheisiin.
Englannin historia sen maalivahtien suhteen on pitkä ja maineikas. Nimet Banks, Clemence ja Shilton ovat osa kunniakasta Englannin maajoukkueen historiikkia. Lähihistoria ei kuitenkaan ole yhtä valoisa. 2000-luku on tarjonnut englantilaisille toinen toistaan suurempia pettymyksiä ja usein maalivahti on ollut kaiken keskipisteessä.
David Seaman, David James, Paul Robinson, Scott Carson ja viimeisimpänä Robert Green ovat saaneet kyseenalaisen kunnian olla vuorollaan koko saarivaltakunnan suurin syntipukki. Englanti on kansa, joka rakastaa voittajia ja vihaa häviäjiä. Englannin jalkapallojoukkue Three Lions on englantilaisille pyhääkin pyhempi. Joukkuetta kannatetaan intohimolla. Tappion hetkellä syntipukki etsitään vaikka väkisin ja toimitetaan tykinruoaksi.
Englantilaisen lehdistön reaktio Greenin virheeseen kuvastaa hyvin niitä paineita, minkä keskellä Englannin joukkue joutuu pelaamaan. Niin kauan kun voittoja tulee, lehdistö tukee joukkuetta. Heti ensimmäisten vastoinkäymisten koitettua laulun sävel vaihtuu.
Pelaajat ovat raudanlujia ammattilaisia, mutta voiko tällainen huomio ja painostus olla vaikuttamatta joukkueen ilmapiiriin? Arvokisoissa hyvä alku ja sen tuoma noste on usein ollut menestyksen salaisuus. Nyt Englanti joutuu pelaamaan jokaisen ottelun lehdistön ja kannattajien veitsi kurkullaan.
Miksi sitten englantilaiset maalivahdit epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen? Syitä voidaan etsiä Englannin Valioliigasta. Tehdäänpä nopea katsaus parhaiden joukkueiden maalivahteihin. Chelsea: Petr Cech, Tsekki. Manchester United: Edwin van der Sar, Hollanti. Liverpool: Jose Reina, Espanja. Arsenal: Manuel Almunia, Espanja. Tottenham: Heurelio Gomes, Brasilia. Manchester City: Shay Given, Irlanti. Everton: Tim Howard, Yhdysvallat. Fulham: Mark Schwarzer, Australia. Aston Villa: Brad Friedel, Yhdysvallat.
Missä ne englantilaiset maalivahdit sitten ovat? Robert Green pelaa West Hamissa, David James liigajumbo Portsmouthissa ja Joe Hart Birminghamissa. Valioliigassa on vain kourallinen englantilaisia ykkösmaalivahteja. Maalivahti on joukkueen yksi kriittisimmistä pelipaikoista, missä virheisiin ei ole varaa. Globalisaatio on iskenyt myös jalkapalloon - rikkaat valioliigaseurat voivat ostaa kokeneita huippumaalivahteja ulkomailta edullisesti. Riskiä nuoren maalivahdin kanssa ei olla valmiita ottamaan.
Kyse ei ole siitä, etteikö englantilaisille maalivahdeille olisi annettua mahdollisuuksia jopa suurseuroissa. Chris Kirkland, Scott Carson, Ben Foster, Richard Wright ovat kaikki vuorollaan saaneet mahdollisuuden suurissa seuroissa, mutta ensimmäisten virheiden jälkeen tie avaukseen on ollut tukossa. Lupaavat maalivahdit on leimattu epäonnistujiksi jo parikymppisinä, ja tie on vienyt pikkuseuroihin.
Maalivahti on usein parhaimmillaan vasta 30 ikävuoden jälkeen. Kokemus ja rauhallisuus on kaikki kaikessa maalivahdille. Nämä ominaisuudet tulevat ainoastaan pelaamalla otteluita. Mutta kokemus tulee usein myös virheiden kautta ja niistä oppimalla. Valioliigassa tätä oppimisen mahdollisuutta ei usein haluta antaa - on helpompaa tuoda uusi maalivahti tilalle. Seurat pelaavat sarjasijoituksista, valmentajat työpaikoistaan. Riskejä ei ole varaa ottaa.
Robert Green ei ole enää nuori poika, hän on 30-vuotias. Greenin kommentit epäonnistumisen jälkeen olivat harvinaisen kypsiä. On mielenkiintoista nähdä, luottaako Fabio Capello vielä Greeniin. Ensimmäisestä virheestä tuomittiin ainoastaan Green. Seuraavasta Greenin virheestä syyttävät sormet osoittavat valmentaja Capelloon ja hänen työpaikkaansa.
Englannilla on riveissään yksi potentiaalinen tulevaisuuden suurvahti. Joe Hart. Hän pelasi erinomaisen kauden Birminghamissa - jonne hänet ironisesti oli lainattu Manchester Citysta, joka halusi kalliin ja kokeneen Shay Givenin ykkösvahdikseen. Hart tarttui kuitenkin pienemmässä seurassa tilaisuuteensa ja nousi yllättäen maajoukkueeseen. Hänen henkiset ominaisuutensa vaikuttavat poikkeuksellisen kovilta. Moni varmasti muistaa Joe Hartin psyykkaukset viime kesän U21-ikäisten EM-kisoista, missä Englanti kohtasi Ruotsin rangaistuspotkukilpailussa. Jos ei satu muistamaan, tapauksen voi katsoa alla olevasta linkistä.
http://www.youtube.com/watch?v=4qtj7prFutA
Englannilla on pitkä viikko edessään, kun se odottaa seuraavaa otteluaan, missä tarjoutuu tilaisuus korjata ensimmäisen ottelun harha-askel. Algerialle on helppo ennustaa tuskaista iltapuhdetta, kun se kohtaa suuttuneet leijonat kesäkuun 18. päivä. Sitä odotellessa voimme tutustua vaikkapa Englannin lähihistorian pahimpiin epäonnistumisiin alla olevassa artikkelissa:
http://www.goal.com/en/news/1863/world-cup-2010/2010/06/13/1973762/top-five-england-goalkeeping-howlers
Toisen kisapäivän topit:
-Diego Maradonan energisyys vaihtopenkillä
-Yhdysvaltain joukkueen taistelu
-Etelä-Korean loistava esitys
Flopit:
-Robert Green
-Kreikka
-Englantilainen media
-Pelintekijä
lauantai 12. kesäkuuta 2010
Argentiina ja Englanti avaavat kisansa
2 down and 62 to go.
Puhutaan luonnollisesti katsotuista ja vielä tulossa olevista otteluista näissä MM-kisoissa. Urakka on melkoinen, mutta valituksen sanoja tuskin kuuluu.
Toinen päivä tarjoaa jalkapallon ystäville kolme ottelua: Kreikka-Etelä-Korea, Argentiina-Nigeria ja Englanti-USA. Yhtään Etelä-Koreaa ja Kreikkaa väheksymättä, keskitytään tässä kirjoituksessa kuitenkin kahteen mielenkiintoisempaan otteluun. Eipä Kreikkaa voisikaan väheksyä, onhan siellä jo meidän suomalaisten turistien rahat valmiiksi odottamassa!
Argentiina-Nigeria
Iltapäivän ottelussa alkaen klo 17.00 kohtaavat suuren hypetyksen kohteena oleva Argentiina ja afrikkalainen kestomenestyjä Nigeria. Argentiina on materiaaliltaan täyttä timanttia, ja sitä onkin povattu kisojen suursuosikiksi. Puhutaan jopa kaikkien aikojen Argentiinasta, niin kova materiaali sillä on. Siitä huolimatta, että Juan Roman Riquelme, Javier Zanetti ja Esteban Cambiasso katselevat tätä ottelua kotisohvalta. Argentiina on oikeastaan lähes täydellinen joukkue - se on täynnä voittavia pelaajia, jotka ovat avainroolissa Euroopan parhaimmissa seurajoukkueissa. Se on täynnä huippuhyökkääjiä, joista lähes kenet vain voi marssittaa kentälle. Onko joukkueessa mitään heikkouksia? No yksi tulee mieleen.
El Diego. Diego Armando Maradona. Pelaajista kenties se suurin ja kaunein. Mutta entä valmentajana? Voiko Maradonaa edes nimittää valmentajaksi? El Diego on ehtinyt valmentaa nyt pari vuotta Argentiinan joukkuetta, ja tässä ajassa hän on käyttänyt ringissä yli 100 eri pelaajaa - tilasto mikä hakee vertaistaan. Argentiinan peliä Maradonan alaisuudessa on kuvailtu jopa jalkapalloanarkiaksi. Tuskin kukaan tietää aivan täysin, mitä odottaa Argentiinalta näissä kisoissa.
Riquelmen, Zanettin ja Cambiasson kustannuksella tiensä kisakoneeseen selvitti yksi melkoinen mysteeri. 30-vuotias puolustaja Ariel Garce. Garce pääsi vuosituhannen alussa kokeilemaan Argentiinan maajoukkueeseen muutamaksi otteluksi, mutta jälki ei ilmeisesti vakuuttanut, sillä tämän jälkeen Garce oli pitkät 7 vuotta maajoukkuekuvioiden ulkopuolella. Kunnes koitti kevät 2010, ja Diego Maradona kutsui Garcen maajoukkueeseen kaikkien yllätykseksi. Huhut kertovat Maradonan nähneen unessa Garcen johtavan joukkueen maailmanmestaruuteen. On sitä vähemmilläkin perusteilla valittu maajoukkueeseen - ainakin Raymond Domenechin toimesta!
Sen ohella, että seuraamme Maradonan ottamuksia joukkueen valmentajana, on syytä kiinnittää huomio loistaviin pelaajiin. Lio Messin johdolla Argentiinan joukkue on varmasti yksi turnauksen väriläiskistä.
Nigeria on MM-kisojen vakio-osallistuja. Myös Nigerian kisamenestys on aina ollut vakio - pirteitä esityksiä alkulohkossa, hyvää hyökkäyspeliä, jatkoon, ja laulukuoroon heti ensimmäisen kurinalaisen eurooppalaisjoukkueen käsittelyssä. Nyt Nigeriaa valmentaa Lars Lagerbäck, pitkäaikainen Ruotsin maajoukkueen valmentaja, joka taatusti osaa organisoida joukkueen puolustuksen.
Nigerian joukkue olisi todennäköisesti nauttinut altavastaajan asemasta tässä kovassa lohkossa, mutta Nigerian presidentti Goodluck Jonathan piti huolen siitä, että joukkue ei pääse turnaukseen matalalla profiililla. Presidentti Jonathan ilmoitti odottavansa joukkueen tuovan maailmanmestaruuden Nigeriaan. Koska Suomessa? Enää pitäisi tietää, toivottiko Herra Presidentti hyvää onnea joukkueelle turnaukseen.
En ole ennustaja, joten en lähde myöskään tulosta veikkaamaan. Keskitytään kuitenkin seuraamaan kahden mielenkiintoisen joukkueen koostumusta kentällä ja luonnollisesti myös hyviä yksilöitä!
Englanti-USA
Turnauksen toinen suursuosikki Englanti aloittaa urakkansa sen entistä pikkuveljeään Yhdysvaltoja vastaan. Nykyään poliittisesti asetelma on kääntynyt, mutta jalkapalloilullisesti Yhdysvallat on toki edelleen pikkuveljen asemassa. Tätä ottelua on Yhdysvalloissa markkinoitu kaikkien aikojen otteluksi. Myös Englantilaiset taitavat oman joukkueensa hypettämisen. Jännitystä ja latausta ei puutu tästä ottelusta.
Englannin valmentaja Fabio Capello on valmentanut joukkuettaan nyt kaksi vuotta. Siinä ajassa Capello on tehnyt Englannista varteenotettavan maailmanmestariehdokkaan. Englannin paras kokoonpano on huippuluokkaa, mutta suurimmat kysymysmerkit joukkueen ympärillä liittyvät terveystilanteeseen. Lähes koko Englannin puolustus on parsittu kokoon rikkonaisen seurajoukkuekauden jälkeen. Keskikentällä tärkeän tasapainottavan pelaajan Gareth Barryn pelikunto on täysi arvoitus. Pikkuvaivoista on kärsinyt myös kapteeni Steven Gerrard ja Wayne Rooney.
Toinen kysymys Englannin joukkueen ympärillä liittyy hyökkäykseen. Kuka on Rooneyn kärkipari? Heskey - mies joka tekee vähemmän maaleja kuin keskuspuolustaja - lienee fyysisyytensä vuoksi lopulta Capellon valinta avaukseen Rooneyn rinnalle.
Kolmas ongelmakohta liittyy valioliigan raskauteen. MM-kisoissa on ennenkin kovat joukkueet hyytyneet väsymykseen, ja Euroopan huippusarjoista valioliiga on epäilemättä kaikkein rankin pelaajalle fyysisesti. Myös Englannin joukkueen loukkaantumismäärät puhuvat tämän puolesta. Onko Englanti fyysisesti valmis voittamaan ja menestymään tässä turnauksessa?
Arpaonni suosi Englantia ja se pääsee aloittamaan turnauksensa helpohkossa lohkossa. Yhdysvallat on kuitenkin yllätysvalmis vastustaja. Jos ennustaisin tuloksia, veikkaisin Englannin vähämaalista voittoa.
Seuraa näitä, Day 2
-Argentiinan kokoonpano ja roolitus - kuinka monta hyökkääjää on mahdollista laittaa kentälle samaan aikaan?
-Diego Maradona - onko homma hallussa vai ei?
-Englannin iskukyky - itseluottamusta on, mutta miten homma toimii kentällä?
-Vuvuzela, tuo kaunis soitin
-Pelintekijä
Puhutaan luonnollisesti katsotuista ja vielä tulossa olevista otteluista näissä MM-kisoissa. Urakka on melkoinen, mutta valituksen sanoja tuskin kuuluu.
Toinen päivä tarjoaa jalkapallon ystäville kolme ottelua: Kreikka-Etelä-Korea, Argentiina-Nigeria ja Englanti-USA. Yhtään Etelä-Koreaa ja Kreikkaa väheksymättä, keskitytään tässä kirjoituksessa kuitenkin kahteen mielenkiintoisempaan otteluun. Eipä Kreikkaa voisikaan väheksyä, onhan siellä jo meidän suomalaisten turistien rahat valmiiksi odottamassa!
Argentiina-Nigeria
Iltapäivän ottelussa alkaen klo 17.00 kohtaavat suuren hypetyksen kohteena oleva Argentiina ja afrikkalainen kestomenestyjä Nigeria. Argentiina on materiaaliltaan täyttä timanttia, ja sitä onkin povattu kisojen suursuosikiksi. Puhutaan jopa kaikkien aikojen Argentiinasta, niin kova materiaali sillä on. Siitä huolimatta, että Juan Roman Riquelme, Javier Zanetti ja Esteban Cambiasso katselevat tätä ottelua kotisohvalta. Argentiina on oikeastaan lähes täydellinen joukkue - se on täynnä voittavia pelaajia, jotka ovat avainroolissa Euroopan parhaimmissa seurajoukkueissa. Se on täynnä huippuhyökkääjiä, joista lähes kenet vain voi marssittaa kentälle. Onko joukkueessa mitään heikkouksia? No yksi tulee mieleen.
El Diego. Diego Armando Maradona. Pelaajista kenties se suurin ja kaunein. Mutta entä valmentajana? Voiko Maradonaa edes nimittää valmentajaksi? El Diego on ehtinyt valmentaa nyt pari vuotta Argentiinan joukkuetta, ja tässä ajassa hän on käyttänyt ringissä yli 100 eri pelaajaa - tilasto mikä hakee vertaistaan. Argentiinan peliä Maradonan alaisuudessa on kuvailtu jopa jalkapalloanarkiaksi. Tuskin kukaan tietää aivan täysin, mitä odottaa Argentiinalta näissä kisoissa.
Riquelmen, Zanettin ja Cambiasson kustannuksella tiensä kisakoneeseen selvitti yksi melkoinen mysteeri. 30-vuotias puolustaja Ariel Garce. Garce pääsi vuosituhannen alussa kokeilemaan Argentiinan maajoukkueeseen muutamaksi otteluksi, mutta jälki ei ilmeisesti vakuuttanut, sillä tämän jälkeen Garce oli pitkät 7 vuotta maajoukkuekuvioiden ulkopuolella. Kunnes koitti kevät 2010, ja Diego Maradona kutsui Garcen maajoukkueeseen kaikkien yllätykseksi. Huhut kertovat Maradonan nähneen unessa Garcen johtavan joukkueen maailmanmestaruuteen. On sitä vähemmilläkin perusteilla valittu maajoukkueeseen - ainakin Raymond Domenechin toimesta!
Sen ohella, että seuraamme Maradonan ottamuksia joukkueen valmentajana, on syytä kiinnittää huomio loistaviin pelaajiin. Lio Messin johdolla Argentiinan joukkue on varmasti yksi turnauksen väriläiskistä.
Nigeria on MM-kisojen vakio-osallistuja. Myös Nigerian kisamenestys on aina ollut vakio - pirteitä esityksiä alkulohkossa, hyvää hyökkäyspeliä, jatkoon, ja laulukuoroon heti ensimmäisen kurinalaisen eurooppalaisjoukkueen käsittelyssä. Nyt Nigeriaa valmentaa Lars Lagerbäck, pitkäaikainen Ruotsin maajoukkueen valmentaja, joka taatusti osaa organisoida joukkueen puolustuksen.
Nigerian joukkue olisi todennäköisesti nauttinut altavastaajan asemasta tässä kovassa lohkossa, mutta Nigerian presidentti Goodluck Jonathan piti huolen siitä, että joukkue ei pääse turnaukseen matalalla profiililla. Presidentti Jonathan ilmoitti odottavansa joukkueen tuovan maailmanmestaruuden Nigeriaan. Koska Suomessa? Enää pitäisi tietää, toivottiko Herra Presidentti hyvää onnea joukkueelle turnaukseen.
En ole ennustaja, joten en lähde myöskään tulosta veikkaamaan. Keskitytään kuitenkin seuraamaan kahden mielenkiintoisen joukkueen koostumusta kentällä ja luonnollisesti myös hyviä yksilöitä!
Englanti-USA
Turnauksen toinen suursuosikki Englanti aloittaa urakkansa sen entistä pikkuveljeään Yhdysvaltoja vastaan. Nykyään poliittisesti asetelma on kääntynyt, mutta jalkapalloilullisesti Yhdysvallat on toki edelleen pikkuveljen asemassa. Tätä ottelua on Yhdysvalloissa markkinoitu kaikkien aikojen otteluksi. Myös Englantilaiset taitavat oman joukkueensa hypettämisen. Jännitystä ja latausta ei puutu tästä ottelusta.
Englannin valmentaja Fabio Capello on valmentanut joukkuettaan nyt kaksi vuotta. Siinä ajassa Capello on tehnyt Englannista varteenotettavan maailmanmestariehdokkaan. Englannin paras kokoonpano on huippuluokkaa, mutta suurimmat kysymysmerkit joukkueen ympärillä liittyvät terveystilanteeseen. Lähes koko Englannin puolustus on parsittu kokoon rikkonaisen seurajoukkuekauden jälkeen. Keskikentällä tärkeän tasapainottavan pelaajan Gareth Barryn pelikunto on täysi arvoitus. Pikkuvaivoista on kärsinyt myös kapteeni Steven Gerrard ja Wayne Rooney.
Toinen kysymys Englannin joukkueen ympärillä liittyy hyökkäykseen. Kuka on Rooneyn kärkipari? Heskey - mies joka tekee vähemmän maaleja kuin keskuspuolustaja - lienee fyysisyytensä vuoksi lopulta Capellon valinta avaukseen Rooneyn rinnalle.
Kolmas ongelmakohta liittyy valioliigan raskauteen. MM-kisoissa on ennenkin kovat joukkueet hyytyneet väsymykseen, ja Euroopan huippusarjoista valioliiga on epäilemättä kaikkein rankin pelaajalle fyysisesti. Myös Englannin joukkueen loukkaantumismäärät puhuvat tämän puolesta. Onko Englanti fyysisesti valmis voittamaan ja menestymään tässä turnauksessa?
Arpaonni suosi Englantia ja se pääsee aloittamaan turnauksensa helpohkossa lohkossa. Yhdysvallat on kuitenkin yllätysvalmis vastustaja. Jos ennustaisin tuloksia, veikkaisin Englannin vähämaalista voittoa.
Seuraa näitä, Day 2
-Argentiinan kokoonpano ja roolitus - kuinka monta hyökkääjää on mahdollista laittaa kentälle samaan aikaan?
-Diego Maradona - onko homma hallussa vai ei?
-Englannin iskukyky - itseluottamusta on, mutta miten homma toimii kentällä?
-Vuvuzela, tuo kaunis soitin
-Pelintekijä
MM-kisat alkoi - A-lohkosta tulossa mielenkiintoinen
Neljän vuoden odotus sitten vihdoin päättyi, kun kuningas jalkapallon maailmanmestaruuskisat saatiin käyntiin. A-lohkon avauskierroksen otteluissa tarjottiin katsojille mielenkiintoista nähtävää. Kentällä nähtiin neljä hyvinkin erilaista, mutta mielenkiintoista joukkuetta.
Avausottelussa kohtasivat romanttiseen pallonhallintaan uskova Meksiko ja kurinalaiseen prässiin ja vastahyökkäyksiin pelinsä perustava isäntämaa Etelä-Afrikka. Näinkin erilaisten joukkueiden kohtaamisesta tuli juuri niin mielenkiintoinen kuin olettaa saattaa. Taitoylivoima oli selvästi Meksikon puolella, mutta Etelä-Afrikan 4-5-1 muodostelmaan puettu tiivis pakka teki pelaamisesta hyvin vaikeaa Meksikolle.
Avausjaksolla Meksikon laadukas hyökkäyskolmikko Franco-Vela-Dos Santos aiheutti suuria vaikeuksia Etelä-Afrikan joukkueelle, mutta ottelun edetessä kurinalaisemmin pelannut isäntäjoukkue otti hallintaa itselleen. Näkisin tämän perustuneen erinomaiseen keskikentän prässiin. Yleensä jalkapallo-ottelussa korkeaa prässiä jaksaa pitää yllä vain noin 30 minuuttia jakson alusta, mutta vaikuttaa siltä, että Etelä-Afrikan joukkue pystyy vieläkin parempaan. Erityisesti toisella jaksolla pallonriistojen määrä keskikentällä kasvoi, ja pelinkäännöt nopeisiin vastahyökkäyksiin oli hienoa katseltavaa. Etelä-Afrikka saikin parhaan mahdollisen kiitoksen pelitavalleen sen tehtyä upean avausmaalin näille MM-kisoille - toivottavasti tuosta maalista näytetään maalikoosteissa muutakin kuin vain viimeistely! Maali oli kuin suoraan valmentaja Carlos Alberto Parreiran taktiikkakirjasta: keskikentän prässi, pallonriisto, nopea pelinkääntö muutamalla yhden kosketuksen syötöllä vastustajan puolustuksen selustaan ja maali.
Tämä on se tapa, millä Etelä-Afrikka voi aiheuttaa suuria yllätyksiä näissä kisoissa jatkossakin. Myöskään isäntämaan automaattisesti saaman ylimääräisen tunnelatauksen merkitystä ei ole syytä aliarvioida.
Meksikolle ei voi luvata menestyksekästä MM-turnausta nähdyn perusteella. Joukkueen pallonmenetysten määrä oli suuri ja epävarmuustekijöitä näkyy joka puolella kenttää. Hyökkäyspelissä on mukava katsoa nuorten Carlos Velan ja Giovani Dos Santosin taidokasta peliä, mutta täytyy muistaa, että nämäkin pelaajat ovat seurajoukkueissaan sivuraiteella. Meksikon aika tulee myöhemmin, mutta ei vielä näissä kisoissa.
Ranska ja Uruguay tarjosivat huomattavasti kurinalaisempaa jalkapalloviihdettä. Ottelussa kohtasivat kaksi joukkuetta, jotka perustavat mahdollisen kisamenestyksen puolustuspelaamiselle. Erityisesti Ranskan materiaali riittäisi kyllä muuhunkin, mutta astrologi Raymond Domenechin pelisuunnitelma tuli selväksi jo 4 vuotta sitten, kun Ranska raivasi puolustamalla tiensä yhden Zidanen head-buttauksen päähän maailmanmestaruudesta.
Tähtitieteilijä Domenech on kiistanalainen persoona, jonka väitetään valitsevan pelaajia jopa horoskooppien ja astrologisten ennustusten perusteella kokoonpanoon. Ranskan joukkueen valmistautuminen oli kaikkea muuta kuin ihanteellinen lehdistön mehusteltua joukkueen sisäisiä ristiriitoja. Kaikki ennusmerkit viittaavat siihen, että Ranska on kisojen todennäköisin epäonnistuja suurmaiden joukosta, mutta ei pidä tehdä kuitenkaan liian hätäisiä johtopäätöksiä.
Domenech ansaitsee kehuja ja tunnustusta viisaasti rakennellusta kokoonpanosta. Thierry Henry on penkitetty kenttätasapainon parantamisen kustannuksella. Loistavasti pelannut puolustava keskikenttäpelaaja Jeremy Toulalan on näillä otteilla kisojen ehdotonta eliittiä. Myös Abou Diabyn esitys Ranskan keskikentän ytimessä oli todella vakuuttava. Fakta on se, että MM-kisoissa hyvällä puolustuksella edetään usein pitkälle ja tämä osa-alue on Ranskalla kunnossa pitkälti erinomaisen puolustavan keskikentän ansiosta. Riberyn ja Maloudan (kunhan ristiriidat valmentajan kanssa selviävät) myötä Ranskalla on laitapeli kunnossa. Ranskan menestys kulminoituu lopulta Anelkan ja Gourcouffin onnistumiseen viimeisellä kenttäkolmanneksella. Ranska tarvitsee maaleja ykköstykiltään Anelkalta. Myös nuori Joann Gourcouff on valtavan näyttöpaikan edessä - vai muistuuko mieleen edellinen Ranskan maajoukkueen kymppipaikan pelaaja? Joka tapauksessa Ranskalla on jalkeilla mielenkiintoinen joukkue.
Parannettavaa Ranskalle jäi erityisesti hyökkäyspelin osalta. Ranskan hyökkäyspelisuunnitelma jäi ainakin itselleni hämärän peittoon - nähtiinkö kahta samanlaista hyökkäystä koko ottelun aikana? Palloa pelattiin Nicolas Anelkalle puolustuksen selustaan, mutta Anelka huomasi usein olevansa pallollisena täysin yksin, vastassa pelkkiä vaaleansinisiä Uruguayn pelaajia. Gourcouff jäi täysin anonyymiksi tiiviin Uruguay-puolustuksen keskellä. Ranskan keskikentältä nähtiin lukematon määrä kaukolaukauksia ja summittaisia pystysyöttöjä. Nähdyn perusteella neljän vuoden takainen MM-finaalipaikka jää haaveeksi Ranskalta tällä kertaa, vaikka materiaalin laatua ei kukaan voi kiistää.
Uruguay teki vaikutuksen ensimmäisellä esiintymisellään. Vaikka Uruguayn koostumus piirretään muotoon 3-5-2, käytännössä tämä puolustaessa muuttui usein jopa 5-4-1 -muotoon. On selvää, että myös Uruguayn peli perustuu täysin tiiviiseen puolustukseen. Loistavien hyökkäävien pelaajien Gonzalesin, Forlanin ja Suarezin ansiosta Uruguaylla on kuitenkin riittävästi pallollista taitoa kontrolloida pelivälinettä ja pelata monipuolista pallollista peliä. Uruguay ei missään nimessä ole pelkkä vastahyökkäysjoukkue.
Diego Forlan ansaitsee avauspäivän "player of the day"-palkinnon. Forlanin kokonaisvaltainen esitys Uruguayn joukkueen kärjessä hakee vertaistaan. Mies juoksi kenkänsä puhki, puolusti, rakenteli, oli päättämässä hyökkäyksiä. Vain maali jäi puuttumaan, mutta voisi olettaa, että Meksikoa ja Etelä-Afrikkaa vastaan nähdään tämän Atletico Madrid -kärjen onnistumisia. Diego Forlan on tällä hetkellä maailman eliittiä jalkapalloilijana. Kerrassaan hieno pelaaja!
Mitä sitten jatkossa? Kahden tasapelin myötä A-lohkosta on tulossa erittäin jännittävä. Tässä vaiheessa yksikään joukkue ei vaikuta selvältä jatkoonmenijältä, vaikkakin Ranska ja Uruguay lienevät lohkon vahvimmat joukkueet pelillisesti. Toisen ottelukierroksen kohtaamiset antavat jo parempaa suuntaa, kun Meksiko kohtaa Ranskan ja Etelä-Afrikka Uruguayn.
Itse siirrän A-lohkon osalta katseita jo osittain viimeisen kierroksen otteluun Etelä-Afrikka-Ranska. Piileekö tässä ottelussa MM-kisojen superyllätys? Ranskan epätasapainoinen hyökkäyspeli voi antaa Etelä-Afrikalle kultaisen mahdollisuuden yllätykseen sen hyvän vastahyökkäyspelaamisen ansiosta. Jäädään odottelemaan mielenkiinnolla!
Avauspäivän topit:
-MM-kisat alkoi!
-Uruguay ja Diego Forlan
-Etelä-Afrikan esitys
Avauspäivän flopit:
-Vuvuzela - vai onko televisiovastaanottimessani jotain vikaa? Miksei tuo rasittava surina lopu?
-Pelintekijä
Avausottelussa kohtasivat romanttiseen pallonhallintaan uskova Meksiko ja kurinalaiseen prässiin ja vastahyökkäyksiin pelinsä perustava isäntämaa Etelä-Afrikka. Näinkin erilaisten joukkueiden kohtaamisesta tuli juuri niin mielenkiintoinen kuin olettaa saattaa. Taitoylivoima oli selvästi Meksikon puolella, mutta Etelä-Afrikan 4-5-1 muodostelmaan puettu tiivis pakka teki pelaamisesta hyvin vaikeaa Meksikolle.
Avausjaksolla Meksikon laadukas hyökkäyskolmikko Franco-Vela-Dos Santos aiheutti suuria vaikeuksia Etelä-Afrikan joukkueelle, mutta ottelun edetessä kurinalaisemmin pelannut isäntäjoukkue otti hallintaa itselleen. Näkisin tämän perustuneen erinomaiseen keskikentän prässiin. Yleensä jalkapallo-ottelussa korkeaa prässiä jaksaa pitää yllä vain noin 30 minuuttia jakson alusta, mutta vaikuttaa siltä, että Etelä-Afrikan joukkue pystyy vieläkin parempaan. Erityisesti toisella jaksolla pallonriistojen määrä keskikentällä kasvoi, ja pelinkäännöt nopeisiin vastahyökkäyksiin oli hienoa katseltavaa. Etelä-Afrikka saikin parhaan mahdollisen kiitoksen pelitavalleen sen tehtyä upean avausmaalin näille MM-kisoille - toivottavasti tuosta maalista näytetään maalikoosteissa muutakin kuin vain viimeistely! Maali oli kuin suoraan valmentaja Carlos Alberto Parreiran taktiikkakirjasta: keskikentän prässi, pallonriisto, nopea pelinkääntö muutamalla yhden kosketuksen syötöllä vastustajan puolustuksen selustaan ja maali.
Tämä on se tapa, millä Etelä-Afrikka voi aiheuttaa suuria yllätyksiä näissä kisoissa jatkossakin. Myöskään isäntämaan automaattisesti saaman ylimääräisen tunnelatauksen merkitystä ei ole syytä aliarvioida.
Meksikolle ei voi luvata menestyksekästä MM-turnausta nähdyn perusteella. Joukkueen pallonmenetysten määrä oli suuri ja epävarmuustekijöitä näkyy joka puolella kenttää. Hyökkäyspelissä on mukava katsoa nuorten Carlos Velan ja Giovani Dos Santosin taidokasta peliä, mutta täytyy muistaa, että nämäkin pelaajat ovat seurajoukkueissaan sivuraiteella. Meksikon aika tulee myöhemmin, mutta ei vielä näissä kisoissa.
Ranska ja Uruguay tarjosivat huomattavasti kurinalaisempaa jalkapalloviihdettä. Ottelussa kohtasivat kaksi joukkuetta, jotka perustavat mahdollisen kisamenestyksen puolustuspelaamiselle. Erityisesti Ranskan materiaali riittäisi kyllä muuhunkin, mutta astrologi Raymond Domenechin pelisuunnitelma tuli selväksi jo 4 vuotta sitten, kun Ranska raivasi puolustamalla tiensä yhden Zidanen head-buttauksen päähän maailmanmestaruudesta.
Tähtitieteilijä Domenech on kiistanalainen persoona, jonka väitetään valitsevan pelaajia jopa horoskooppien ja astrologisten ennustusten perusteella kokoonpanoon. Ranskan joukkueen valmistautuminen oli kaikkea muuta kuin ihanteellinen lehdistön mehusteltua joukkueen sisäisiä ristiriitoja. Kaikki ennusmerkit viittaavat siihen, että Ranska on kisojen todennäköisin epäonnistuja suurmaiden joukosta, mutta ei pidä tehdä kuitenkaan liian hätäisiä johtopäätöksiä.
Domenech ansaitsee kehuja ja tunnustusta viisaasti rakennellusta kokoonpanosta. Thierry Henry on penkitetty kenttätasapainon parantamisen kustannuksella. Loistavasti pelannut puolustava keskikenttäpelaaja Jeremy Toulalan on näillä otteilla kisojen ehdotonta eliittiä. Myös Abou Diabyn esitys Ranskan keskikentän ytimessä oli todella vakuuttava. Fakta on se, että MM-kisoissa hyvällä puolustuksella edetään usein pitkälle ja tämä osa-alue on Ranskalla kunnossa pitkälti erinomaisen puolustavan keskikentän ansiosta. Riberyn ja Maloudan (kunhan ristiriidat valmentajan kanssa selviävät) myötä Ranskalla on laitapeli kunnossa. Ranskan menestys kulminoituu lopulta Anelkan ja Gourcouffin onnistumiseen viimeisellä kenttäkolmanneksella. Ranska tarvitsee maaleja ykköstykiltään Anelkalta. Myös nuori Joann Gourcouff on valtavan näyttöpaikan edessä - vai muistuuko mieleen edellinen Ranskan maajoukkueen kymppipaikan pelaaja? Joka tapauksessa Ranskalla on jalkeilla mielenkiintoinen joukkue.
Parannettavaa Ranskalle jäi erityisesti hyökkäyspelin osalta. Ranskan hyökkäyspelisuunnitelma jäi ainakin itselleni hämärän peittoon - nähtiinkö kahta samanlaista hyökkäystä koko ottelun aikana? Palloa pelattiin Nicolas Anelkalle puolustuksen selustaan, mutta Anelka huomasi usein olevansa pallollisena täysin yksin, vastassa pelkkiä vaaleansinisiä Uruguayn pelaajia. Gourcouff jäi täysin anonyymiksi tiiviin Uruguay-puolustuksen keskellä. Ranskan keskikentältä nähtiin lukematon määrä kaukolaukauksia ja summittaisia pystysyöttöjä. Nähdyn perusteella neljän vuoden takainen MM-finaalipaikka jää haaveeksi Ranskalta tällä kertaa, vaikka materiaalin laatua ei kukaan voi kiistää.
Uruguay teki vaikutuksen ensimmäisellä esiintymisellään. Vaikka Uruguayn koostumus piirretään muotoon 3-5-2, käytännössä tämä puolustaessa muuttui usein jopa 5-4-1 -muotoon. On selvää, että myös Uruguayn peli perustuu täysin tiiviiseen puolustukseen. Loistavien hyökkäävien pelaajien Gonzalesin, Forlanin ja Suarezin ansiosta Uruguaylla on kuitenkin riittävästi pallollista taitoa kontrolloida pelivälinettä ja pelata monipuolista pallollista peliä. Uruguay ei missään nimessä ole pelkkä vastahyökkäysjoukkue.
Diego Forlan ansaitsee avauspäivän "player of the day"-palkinnon. Forlanin kokonaisvaltainen esitys Uruguayn joukkueen kärjessä hakee vertaistaan. Mies juoksi kenkänsä puhki, puolusti, rakenteli, oli päättämässä hyökkäyksiä. Vain maali jäi puuttumaan, mutta voisi olettaa, että Meksikoa ja Etelä-Afrikkaa vastaan nähdään tämän Atletico Madrid -kärjen onnistumisia. Diego Forlan on tällä hetkellä maailman eliittiä jalkapalloilijana. Kerrassaan hieno pelaaja!
Mitä sitten jatkossa? Kahden tasapelin myötä A-lohkosta on tulossa erittäin jännittävä. Tässä vaiheessa yksikään joukkue ei vaikuta selvältä jatkoonmenijältä, vaikkakin Ranska ja Uruguay lienevät lohkon vahvimmat joukkueet pelillisesti. Toisen ottelukierroksen kohtaamiset antavat jo parempaa suuntaa, kun Meksiko kohtaa Ranskan ja Etelä-Afrikka Uruguayn.
Itse siirrän A-lohkon osalta katseita jo osittain viimeisen kierroksen otteluun Etelä-Afrikka-Ranska. Piileekö tässä ottelussa MM-kisojen superyllätys? Ranskan epätasapainoinen hyökkäyspeli voi antaa Etelä-Afrikalle kultaisen mahdollisuuden yllätykseen sen hyvän vastahyökkäyspelaamisen ansiosta. Jäädään odottelemaan mielenkiinnolla!
Avauspäivän topit:
-MM-kisat alkoi!
-Uruguay ja Diego Forlan
-Etelä-Afrikan esitys
Avauspäivän flopit:
-Vuvuzela - vai onko televisiovastaanottimessani jotain vikaa? Miksei tuo rasittava surina lopu?
-Pelintekijä
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)