Hand of Clod

Hand of Clod - tumpelon käsi.

Green gift stuns England.

England blunder hands USA tie.

Calamity!

New part for catalogue of English goalkeeper gaffes.

Howler.

Tässä vain muutama otsikko brittimediasta, kun saarivaltakunta yrittää toipua eilisestä katastrofista. Tässä vaiheessa epäilemättä kaikki tietää, mistä on kyse. Englannin maalivahti Robert Green on uusi luku englantilaisten maalivahtien erheisiin.

Englannin historia sen maalivahtien suhteen on pitkä ja maineikas. Nimet Banks, Clemence ja Shilton ovat osa kunniakasta Englannin maajoukkueen historiikkia. Lähihistoria ei kuitenkaan ole yhtä valoisa. 2000-luku on tarjonnut englantilaisille toinen toistaan suurempia pettymyksiä ja usein maalivahti on ollut kaiken keskipisteessä.

David Seaman, David James, Paul Robinson, Scott Carson ja viimeisimpänä Robert Green ovat saaneet kyseenalaisen kunnian olla vuorollaan koko saarivaltakunnan suurin syntipukki. Englanti on kansa, joka rakastaa voittajia ja vihaa häviäjiä. Englannin jalkapallojoukkue Three Lions on englantilaisille pyhääkin pyhempi. Joukkuetta kannatetaan intohimolla. Tappion hetkellä syntipukki etsitään vaikka väkisin ja toimitetaan tykinruoaksi.

Englantilaisen lehdistön reaktio Greenin virheeseen kuvastaa hyvin niitä paineita, minkä keskellä Englannin joukkue joutuu pelaamaan. Niin kauan kun voittoja tulee, lehdistö tukee joukkuetta. Heti ensimmäisten vastoinkäymisten koitettua laulun sävel vaihtuu.

Pelaajat ovat raudanlujia ammattilaisia, mutta voiko tällainen huomio ja painostus olla vaikuttamatta joukkueen ilmapiiriin? Arvokisoissa hyvä alku ja sen tuoma noste on usein ollut menestyksen salaisuus. Nyt Englanti joutuu pelaamaan jokaisen ottelun lehdistön ja kannattajien veitsi kurkullaan.

Miksi sitten englantilaiset maalivahdit epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen? Syitä voidaan etsiä Englannin Valioliigasta. Tehdäänpä nopea katsaus parhaiden joukkueiden maalivahteihin. Chelsea: Petr Cech, Tsekki. Manchester United: Edwin van der Sar, Hollanti. Liverpool: Jose Reina, Espanja. Arsenal: Manuel Almunia, Espanja. Tottenham: Heurelio Gomes, Brasilia. Manchester City: Shay Given, Irlanti. Everton: Tim Howard, Yhdysvallat. Fulham: Mark Schwarzer, Australia. Aston Villa: Brad Friedel, Yhdysvallat.

Missä ne englantilaiset maalivahdit sitten ovat? Robert Green pelaa West Hamissa, David James liigajumbo Portsmouthissa ja Joe Hart Birminghamissa. Valioliigassa on vain kourallinen englantilaisia ykkösmaalivahteja. Maalivahti on joukkueen yksi kriittisimmistä pelipaikoista, missä virheisiin ei ole varaa. Globalisaatio on iskenyt myös jalkapalloon - rikkaat valioliigaseurat voivat ostaa kokeneita huippumaalivahteja ulkomailta edullisesti. Riskiä nuoren maalivahdin kanssa ei olla valmiita ottamaan.

Kyse ei ole siitä, etteikö englantilaisille maalivahdeille olisi annettua mahdollisuuksia jopa suurseuroissa. Chris Kirkland, Scott Carson, Ben Foster, Richard Wright ovat kaikki vuorollaan saaneet mahdollisuuden suurissa seuroissa, mutta ensimmäisten virheiden jälkeen tie avaukseen on ollut tukossa. Lupaavat maalivahdit on leimattu epäonnistujiksi jo parikymppisinä, ja tie on vienyt pikkuseuroihin.

Maalivahti on usein parhaimmillaan vasta 30 ikävuoden jälkeen. Kokemus ja rauhallisuus on kaikki kaikessa maalivahdille. Nämä ominaisuudet tulevat ainoastaan pelaamalla otteluita. Mutta kokemus tulee usein myös virheiden kautta ja niistä oppimalla. Valioliigassa tätä oppimisen mahdollisuutta ei usein haluta antaa - on helpompaa tuoda uusi maalivahti tilalle. Seurat pelaavat sarjasijoituksista, valmentajat työpaikoistaan. Riskejä ei ole varaa ottaa.

Robert Green ei ole enää nuori poika, hän on 30-vuotias. Greenin kommentit epäonnistumisen jälkeen olivat harvinaisen kypsiä. On mielenkiintoista nähdä, luottaako Fabio Capello vielä Greeniin. Ensimmäisestä virheestä tuomittiin ainoastaan Green. Seuraavasta Greenin virheestä syyttävät sormet osoittavat valmentaja Capelloon ja hänen työpaikkaansa.

Englannilla on riveissään yksi potentiaalinen tulevaisuuden suurvahti. Joe Hart. Hän pelasi erinomaisen kauden Birminghamissa - jonne hänet ironisesti oli lainattu Manchester Citysta, joka halusi kalliin ja kokeneen Shay Givenin ykkösvahdikseen. Hart tarttui kuitenkin pienemmässä seurassa tilaisuuteensa ja nousi yllättäen maajoukkueeseen. Hänen henkiset ominaisuutensa vaikuttavat poikkeuksellisen kovilta. Moni varmasti muistaa Joe Hartin psyykkaukset viime kesän U21-ikäisten EM-kisoista, missä Englanti kohtasi Ruotsin rangaistuspotkukilpailussa. Jos ei satu muistamaan, tapauksen voi katsoa alla olevasta linkistä.

http://www.youtube.com/watch?v=4qtj7prFutA

Englannilla on pitkä viikko edessään, kun se odottaa seuraavaa otteluaan, missä tarjoutuu tilaisuus korjata ensimmäisen ottelun harha-askel. Algerialle on helppo ennustaa tuskaista iltapuhdetta, kun se kohtaa suuttuneet leijonat kesäkuun 18. päivä. Sitä odotellessa voimme tutustua vaikkapa Englannin lähihistorian pahimpiin epäonnistumisiin alla olevassa artikkelissa:

http://www.goal.com/en/news/1863/world-cup-2010/2010/06/13/1973762/top-five-england-goalkeeping-howlers

Toisen kisapäivän topit:

-Diego Maradonan energisyys vaihtopenkillä
-Yhdysvaltain joukkueen taistelu
-Etelä-Korean loistava esitys

Flopit:

-Robert Green
-Kreikka
-Englantilainen media



-Pelintekijä