Kaupallista Valioliigaa koko rahalla

Another football day!

Myös sunnuntaina oli ohjelmassa jalkapallon seuraamista paikan päällä. AFC Wimbledonin ja Oxfordin matsin jälkeen hypättiin kolme sarjatasoa ylemmäs, kun Loftus Roadilla kohtasivat Queens Park Rangers ja Liverpool. Hieman nolottaa olla turistina katsomassa ylikaupallista sarjaa, ja vielä "väärän" joukkueen kannattajien keskellä, mutta minkäs teet.

Ensimmäiset tribuutit on tässä vaiheessa jaettava Royal Mailin eli saarivaltakunnan postin suuntaan. Onnistuin saamaan neljä lippua matsiin kolmisen viikkoa sitten, mutta tuo kolme viikkoa ei aivan riittänyt postittamaan lippuja kotiosoitteeseeni. Onneksi QPR:n asiakaspalvelu toimi erinomaisesti ja liput oli noudettavissa stadionin lipunmyyntipisteestä.

Pääsylipulla oli hintaa komeat 50 puntaa. Tässä vaiheessa ei voi olla ajattelematta niitä paikallisia kannattajia, jotka joutuvat pulittamaan tuollaisen hinnan joka toinen viikko. Nopealla laskutoimituksella 19 kotiottelua sisältävän kausikortin hinnaksi tulee melko lähelle 1000 puntaa. Siihen päälle vieraspelit ja matkat, joten ihan halvalla ei suosikkijoukkuettaan voi Valioliigassa seurata.

Pari tuntia ennen matsia bongattiin stadionia lähestynyt kohtalaisen tyylikäs Lamborghini-merkkinen urheiluauto. Varmaan joku pelaaja? Siihenkin saatiin vastaus, kun päästiin stadikan kulmalle. QPR:n hyökkääjä ja Liverpoolissakin pelannut Djibril Cissé käveli pelaajien parkkipaikalta kohti pelaajien sisääntulo-ovea. Olikohan Cissé Lamborghinin ratissa? Mitä muutakaan autoa Cissé ajaisi? Niinpä.

Cisséllä ei ollut kiire, vaan mies jakelikin nimikirjoituksia ja suostui valokuviin kannattajien kanssa. Hieno homma, että staralta löytyy aikaa kannattajille.

                                      Djibril Cissé - OK pelaaja, hieno mies


Toiset tribuutit jaetaan QPR:n stadionille, Loftus Roadille. Vuonna 1904 pystytetty stadion huokuu juuri sitä henkeä, mitä futis tarvitsee. Onhan uudet megastadionit omalla tavallaan hienoja, mutta parhaat fiilikset kokee yleensä juuri tämäntyyppisillä stadioneilla.

Ennen matsia suunnattiin kaverin kanssa Loftus Roadilta noin kilometrin päässä sijaitsevaan Walkabout-pubiin, johon kuulemma Pool-kannattajilla on tapana kokoontua QPR-visiittien yhteydessä. Muutama sata scouseria olikin ahtautunut Walkaboutiin eikä matsifiilistä ollut kovin vaikea löytää. Scouserit, sen lisäksi että ymmärtävät futiksen päälle, ovat erittäin huumorintajuista ja leppoisaa porukkaa. Kirjoituksen kolmannet tribuutit sinne!

Matsin suhteen jännitti lähinnä se, kuinka huono Liverpool onnistuu tänään olemaan. Onneksi tänään oli kuitenkin hyvän matsin vuoro. Suarez ja Agger pistivät taululle 0-3 johonkin 25 minuuttiin ja peli oli ohi. Tämän jälkeen matsi oli 70 minuuttia tapahtumaköyhää surffailua, mutta se ei suuremmin haitannut. Kolme pinnaa ja voitto, kelpaa. QPR:n peliä katsoessa olisi luullut, että sarjataso olisi vieläkin League Two. Kaverin sanoja mukaillen kotijoukkue oli suunnilleen Rovaniemen Palloseuran tasoa, mutta se saattaa olla hieman epäkunnioittava vertaus RoPSia kohtaan.

Omat istumapaikat sijaitsivat Ellerslie Road Standin sivussa eli aivan Liverpool-kannattajien päädyn läheisyydessä. Toiveissa oli, että ympärillä olisi vähän neutraalimpaa porukkaa eikä aivan fanaattisimpia QPR-faneja, mutta eihän siinä ihan niin käynyt. Matsin aikana joutui pitämään suhteellisen matalaa profiilia eikä Poolin maaleja kauheasti viitsinyt tuulettaa.

Neljännet tribuutit annetaan edessä istuneelle, noin 60-vuotiaalle herrasmiehelle. Tunnetta ei puuttunut kun tämä herrasmies haukkui ensin oman joukkueensa (täysin ansaitusti, QPR oli surkea) ja huuteli koko toisen puoliajan scousereille toinen toistaan mielikuvituksellisempia solvauksia.

Kuten joku ehkä saattaakin tietää, niin Liverpool on meikäläisen suosikkijoukkue ulkomailla. Nykyään sitä joutuu enemmänkin selittelemään, miksi kannattaa niin "kliseistä" seuraa. Olen tavallaan jopa iloinen Liverpoolin vaikeuksista näinä aikoina, kun jalkapallon kaupallisuus on karannut lopullisesti lapasesta. PSG, Chelsea, Man City, Anzhi... Malaga, Portsmouth, Leeds, Birmingham... Esimerkkejä löytyy laidasta laitaan, mitä "sugar daddyt" voivat jalkapalloseuralle aiheuttaa.

Liverpoolilla on ollut omat vaikeutensa totaalisen osaamattomien tai jalkapalloilullisesti täysin kujalla olevien amerikkalaisomistajien kanssa. Edelliset omistajat Tom Hicks ja George Gillett saivat Liverpoolin lähes konkurssin partaalle muutamassa vuodessa. Nykyisten omistajien, Fenway Sports Groupin ja sen johtajien mielestä 35 miljoonaa puntaa Andy Carrollista ja 20 miljoonaa puntaa Jordan Hendersonista olivat hyviä investointeja ja pelaajahankintoja. Pelaajat kannatti skoutata keskitystilastojen perusteella.

Mutta se mitä Liverpool nyt yrittää tehdä, se miellyttää. Brendan Rodgersin johdolla Liverpool yrittää olla taitavampi kuin muut joukkueet, hallita palloa. Hankkia nuoria, nopeita ja teknisiä pelaajia ja kasvattaa niistä huippupelaajia. Kun rahalla ei pysty kilpailemaan, pitää tehdä asiat viisaammin ja paremmin kuin muut. Esimerkiksi viimeisen 5 vuoden aikana Stoke on käyttänyt enemmän rahaa siirtomarkkinoilla kuin Liverpool. Liverpool on sarjassa jossain kymmennenen sijan paikkeilla. Ehkä ensi kaudella vähän korkeammalla?

Uuden vuoden päivänä vuorossa jälleen League Two-matsi, Stoke-on-Trentissä, Port Vale-Fleetwood Town. Don't ask me why.

Sunnuntain Topit ja Flopit:

Top 3:
-Steven Gerrard
-Djibril Cissé ja Lamborghini
-Kannattajat ylipäätään

Flop 3
-Valioliigan kalliit hinnat fanien kustannuksella
-QPR:n pelillinen taso, anteeksi RoPS
-Metroruuhkat

                           Travellin' Kopilla oli hauskaa, tulostaulu kertoo kaiken.

                                                           Stevie G

                                   Restricted view seat - syykin selvisi lopulta

Come on ye Wombles!

Reissu saarille käynnistyi perjantaina, kun Finnairin kone laskeutui Heathrowille aikataulun mukaisesti. Metrolakon (?) takia matka frendin kämpille Wimbledoniin venähti ennätyspitkäksi - paikallinen bussiliikenne on farssi. Pyytämättä ja täytenä yllätyksenä (respect to Anneli Jäätteenmäki) tuli myös bussin reitti, joka kulki suoraan Stamford Bridgen vierestä joen suuntaan. "Fhockh off ye bloody chelski c*nts!" tavailin mielessäni, skoussiaksentilla, ja saatoinpa jopa huomaamatta heilauttaa v-merkkiä stadionin suuntaan. Rauhallisen ja hyvin nukutun yön jälkeen oli hyvä valmistautua reissun ensimmäiseen futiselämykseen.

Lauantai: AFC Wimbledon-Oxford United

10 vuotta sitten fanien perustama AFC Wimbledon on vuosien varrella ehtinyt kivuta jo Kakkosliigaan eli maan neljänneksi korkeimmalle sarjatasolle. Tämä sarjataso on kuitenkin osoittautunut "Womblesille" aika kovaksi. AFC majaili ennen matsia sarjassa sijalla 23 - siis toiseksi viimeisenä. Vierasjoukkue Oxford, tuo Lontoon Lahti, on maineikkaampiakin päiviä pitkän historiansa saatossa nähnyt. Tällä hetkellä joukkue majailee Kakkosliigan keskikastissa.

Lyhyt historiikki niille, joille AFC Wimbledon on uusi tuttavuus. AFC:n edeltäjä Wimbledon FC pelasi pitkään Englannin korkeimmalla sarjatasolla, kunnes uusi omistaja päätti siirtää seuran 2000-luvun alussa  Milton Keynesin kaupunkiin 60 mailin päähän Wimbledonin todellisesta kodista, Etelä-Lontoosta. Kannattajien näkemys oli se, että heidän seuraa ei enää ollut olemassa, joten tilalle perustettiin uusi seura, AFC. AFC Wimbledon aloitti taipaleensa alimmalta eli yhdeksänneltä sarjatasolta loppukesällä 2002. Joukkue koottiin avointen harjoitusten perusteella noin 50 ehdokkaan joukosta. 10 vuotta on siis tuottanut 6 sarjanousua ja ammattilaisseuran statuksen - hatunnoston paikka! Futis on muutakin kuin kaupallista viihdettä.

Itselleni kyseessä oli toinen AFC:n matsi, jonka näen paikan päällä. Edellinen oli pari vuotta sitten uuden vuoden päivänä, jolloin AFC pelasi vielä Konferenssissa eli sarjatasoa alempana. Matsipäivän aamuna pientä jännitystä nostatti se, pelataanko ottelua ylipäätään. AFC:n kotimatsi tapaninpäivänä oli jouduttu perumaan rankkasateiden takia. Aamupäivä tulikin klikkailtua F5-nappia AFC Wimbledonin nettisivuilla. Lopulta etusivulle ilmestyi vapauttava päivitys: "Game On!"

AFC pelaa matsinsa Cherry Red Records -stadionilla tai tutummin Kingsmeadow'lla eteläisessä Lontoossa, Kingstonissa. Itseasiassa niin etelässä, että se taitaa sijaita jo Lontoon virallisten rajojen ulkopuolella. Matka stadikalle taittui mukavasti, mutta hitaasti jälleen bussin kyydissä. Noin 5 mailin (reilu 7 km) matka kesti hieman vajaan tunnin. AFC jakaa stadionin alasarjajoukkue Kingstonianin kanssa.

Matsitunnelmia tuli nostatettua fanien kuppilassa, joka sijaitsi stadionin yhteydessä. Cheeseburger and chips stadikan viereisestä kojusta toimi päivän ravitsevana lounaana.

Otteluohjelmaa selaillessa tuli bongattua pari aika kovaa legendaa. AFC:n kokoonpanosta löytyi 42 vuoden ikään ehtinyt maalivahtilegenda Neil Sullivan, joka pelasi Wimbledonin riveissä jo 90-luvulla Valioliigassa. Vierasjoukkueen riveistä löytyi puolestaan Championship Managerin ystäville tuttu Michael Duberry, entinen Chelsea-lupaus. Toiveet oli korkealla molempien pelaamisen suhteen.

Sullivan aloittikin AFC:n maalilla. Fanien suosikkipelaaja, se kävi nopeasti selväksi. Duberry oli Oxfordin penkillä. Oxford oli pelillisesti selvästi parempi joukkue. Avausjakso tahkottiin lähinnä yhteen maaliin. Oxford hyökkäsi Wombles-fanipäätyyn, jossa myös oma mesta sijaitsi. Oxford iski kahdesti puolen tunnin pelin jälkeen eikä tunnelma kohonnut kovinkaan korkealle. Matsin 4401 katsojasta metelistä vastasi lähinnä noin 700 Oxfordin kannattajaa, jotka oli sijoitettu vastakkaiseen kulmaukseen.

                                      Neil "Sully" Sullivanilla riitti hommia

"Only the boys in blue, eh Ref?" "What about the team in yellow?"

Kotijoukkueen kannattajat turhautuivat myös tuomarilinjaan. Perinteistä brittifutista ei päästy taklauspelin osalta näkemään ottelun tuomarin puuttuessa peliin jatkuvasti. Suurin osa vapaapotkuista vihellettiin vierasjoukkueelle. Ansaitusti tosin.

Puoliajalle Oxfordin johtaessa 0-2 ja vierasjoukkueen kannattajilla oli hauskaa: "I wanna go home, I wanna go home, This is a shithole, I wanna go home".

Puoliajalla oli aika nauttia juustohampurilainen pekonilla. Yhdistelmä, joka harvemmin pettää.

Toiselle jaksolle AFC tuli aivan eri asenteella ja hyökkäsi kannattajapäädyn maaliin päättäväisesti. Armoton keskitysralli tuotti useita hyviä hässäköitä Oxfordin maalille, mutta ylärimaa lähemmäs kotijoukkue ei päässyt. Kesken kotijoukkueen vahvan hallinnan Oxfordin kärkipelaaja Craddock rokotti pallonriiston jälkeen kolmannen kerran. "At least we had ten good minutes lads!"

Tässä vaiheessa on pakko antaa tribuuttia Oxfordin kärkipelaajalle, Tom Craddockille. Kaverin liikkumista kentällä on vaikea tunnistaa juoksuksi, sen verran kulmikasta miehen meno on. Silti paha kaveri pideltäväksi ja Oxford-fanien chanteista päätellen jonkin sortin kulttipelaajasta on kyse.

Viimeinen puolituntinen meni pelailuksi. Kohokohdaksi muodostuikin Duberryn vaihtaminen kentälle. Pari legendaa tuli siis nähtyä livenä. "Sully" Sullivanin peli toi mieleen Sean Conneryn viimeiset Bondit - karisma oli tallella, ketteryys ei. Kotijoukkueen osalta ilonaiheet jäivät aika vähiin. AFC:n laitapelaaja Ajala tarjosi tosin eräänlaisen hattutempun - kolme liukutaklausta 10 sekunnissa. Eipä ollut vastaavaa tullut ennen nähtyä.

Kreditit AFC:lle ja sen kannattajille! AFC putosi tappion myötä sarjajumboksi kun Bristol Rovers voitti oman pelinsä. AFC:n kausi tuo paljolti mieleen Helsingin IFK:n viime kauden Ykkösessä. Halua ja spirittiä on, mutta ammattiurheilun tuomat realiteetit, toisin sanottuna raha, tulee vastaan. Toivotaan, että AFC säilyttää paikkansa Kakkosliigassa.

Futiksen suhteen välipäivää ei ole luvassa. Katseet siirtyy vähitellen kohti sunnuntaista QPR-Liverpool matsia.

                                    "Car for Club and Country"
                               

Tylsä, tylsempi, Espanja?

Ennalta-arvattava, kaavamainen, tylsä... Näitä adjektiiveja on saanut kuulla viime päivinä EM-kisojen yhteydessä. Sellaisiakin joukkueita kisoista löytyy. Vaikea on kuitenkin uskoa, että näitä termejä on liitetty Espanjan joukkueeseen. Maailman- ja euroopanmestariin, joka pelaa tällä hetkellä ylivoimaisesti taitavinta, näyttävintä ja tulosten perusteella myös menestyksekkäintä jalkapalloa maajoukkuetasolla.

En ollut uskoa korviani, kun katselin eilen Yleisradion kisalähetystä ja sen puoliaika-analyysiä ottelusta Espanja-Irlanti.  Studiossa entinen maajoukkueen päävalmentaja Antti Muurinen analysoi, kuinka Espanjan pitäisi pelata enemmän pitkillä ja suoraviivaisilla syötöillä. Muurinen kritisoi myös Espanjan laitapelaajia tehottomista ratkaisuista - Iniesta ja Silva haastavat, mutta pelaavatkin sitten keskustaan, eikä peli etene ja tilanteita ei synny. Monivuotinen maajoukkuepelaaja Juha Reini nyökytteli vieressä.


Annettakoon anteeksi Muuriselle. Hän ei ole koskaan ollut pelitapaideologi, joka on uskonut viimeiseen asti johonkin tiettyyn pelitapaan ja filosofiaan. Hän on aina muutellut pelitapoja ja käyttänyt erilaisia pelaajatyyppejä. Silti on outoa kuulla tällaista noin meritoituneen valmentajan suusta.

                                                 Ennalta-arvattava?

Miksi Espanjan pitäisi hyökätä suoraviivaisemmin? Miksi heidän pitäisi pelata enemmän pitkää syöttöä? Miksi heidän pitäisi laukoa enemmän kaukaa? Nyt tullaan Espanjan pelin perusasioihin.

Espanja rakentaa hyökkäyksiään lyhyillä syötöillä. Syöttösuuntia löytyy, koska pelaajien väliset etäisyydet ovat lyhyitä ja joukkueen peli on taktisesti huippuunsa organisoitua. Espanja ei pyri luomaan maalipaikkaa mahdollisimman nopeasti, kuten jotkut joukkueet. Espanja ei pyri luomaan millaista tahansa maalipaikkaa. Se pyrkii pelaamaan erittäin rakenteellisesti rangaistusalueen lähelle ja luomaan tietyn tyyppisiä maalipaikkoja. Joskus olisi kenties mahdollista käyttää paikka kaukolaukaukseen. Joskus voisi vetää pitkän pallon kärkipelaajalle, joka kenties pääsisi yksin läpi. Mutta Espanjalla on pelitapa. Pelitapa, johon sen pelaajat ovat kasvaneet ja johon he uskovat.

Kaavamaisuus on termi, joka usein mainitaan negatiivisessa sävyssä. Olen sen suhteen eri mieltä. Jalkapallojoukkueen nimen omaan pitää olla kaavamainen. Joukkueella pitää olla äärimmäisen selkeä ja organisoitu pelitapa, jota pelaajat toteuttavat tarkasti ja kurinalaisesti. Usein tällainen peli mielletään osaksi puolustuspelaamista, mutta modernissa jalkapallossa se on keskeinen osa myös hyökkäyspelaamista. Pallollisen pelin suhteen Espanja on äärimmäisen kurinalainen, organisoitu ja tietyllä tapaa kaavamainen. Se rakentelee hyökkäyksensä ja tilanteensa tietyllä tavalla, joka on heille ominaista. Aivan kuten mikä tahansa muukin joukkue.

                                                      Kaavamainen?


Tämä ei tarkoita sitä, että pallo pitäisi kuljettaa maaliin. Se ei tarkoita sitä myöskään Espanjan kohdalla. Eiliset Fernando Torresin maalit osoittavat, että Espanja pelaa ja tekee maaleja monipuolisemmin, kuin mitä esimerkiksi Antti Muurinen huomaa.

Jalkapallomaailma ei tunne montaa vuosien 2008-2012 Espanjan tasoista maajoukkuetta. Mikään joukkue ei ole pystynyt kolmeen peräkkäiseen arvokisavoittoon. Mutta nyt kun katsoo Espanjan peliä, on vaikea nähdä minkään estävän kolmatta peräkkäistä voittoa. Saksalla ja Ranskalla on tähän varmasti sanansa sanottavana, mutta tällä hetkellä Espanja on se joukkue, joka on määrittänyt huipputason ja siihen muut pyrkivät.

Ja vaikka Espanjan pelaajat ovat yksilötaidoiltaan huippuluokkaa, he tarvitsevat pelisysteemiä. Espanjan pelaajat muodostavat kollektiivin, missä jokainen pelaaja pystyy pelaamaan omalla huipputasollaan. Tämä ei toteudu esimerkiksi Hollannin kohdalla. Sen huippuyksilöt alisuorittavat, koska pelisysteemi ontuu.

                                                        Tylsä?

Jalkapalloa ei ole tarkoitettu pelattavan millään tietyllä tavalla. Voittaminen on yhtä hienoa tavalla kuin tavalla ja huippujalkapallossa tähdätään voittamiseen. Jokaisella on omat mieltymyksensä "oikeanlaisen" jalkapallon suhteen, ja niin pitää ollakin.

Espanja saattaa voittaa EM-kultaa, tai sitten ei. Se on tietyllä tapaa sivuseikka näin melko objektiiviselle katsojalle. Mutta kun Espanja seuraavan kerran pelaa, kannattaa istua alas, katsoa ja nauttia. Tuollaista jalkapalloa ei nimittäin kovin usein pääse seuraamaan.

Miltä näyttää Brendan Rodgersin Liverpool?

Liverpool rekrytoi uudeksi managerikseen siis Swansea Cityssä erinomaista työtä tehneen Brendan Rodgersin. Joku saattaa tässä vaiheessa pohtia, kuka on Brendan Rodgers? Mitkä ovat hänen meriittinsä? Mitä suurseuroja hän on valmentanut?

Todettakoon lyhyesti, että Brendan Rodgers sai Swansean näyttämään hetkittäin Barcelonalta.

Liverpool värväsi managerin pelilliset asiat etusijalla. Ei haettu nimeä, meriittejä, pokaaleja, mainetekoja - vaan oikeaa johtajaa ja pelitapaa. Tätä ei Liverpoolissa ole tapahtunut vuosikymmeniin. Liverpool on tähän päivään saakka ollut tempoileva organisaatio, joka on aina hakenut niin valmennukseen kuin pelaajistoon isoa, säväyttävää nimeä, jolla on kovia meriittejä.

Mitä siinä sitten on väärin? Ei varsinaisesti mitään. Liverpool on aina ollut seura, jota on ohjannut voittaminen. Pitkään se voittikin, mutta vuonna 2012 Liverpool on ollut vanhanaikainen seura vailla todellista suuntaa. Liverpoolin managerit viimeisen 20 vuoden ajalta ovat Kenny Dalglish, Graeme Souness, Roy Evans, Gerard Houllier, Rafael Benitez, Roy Hodgson ja Kenny Dalglish uudestaan. Kun tuota listaa lukee, on vaikea löytää minkäänlaista pelillistä linjaa, jonka mukaan valmentajia on hankittu.

Se on näkynyt myös kentällä. Vaikka Liverpool on aina ollut yksi jalkapallomaailman merkittävimpiä instituutioita, sillä ei ole koskaan ollut pelitapaa, josta Liverpool tunnettaisiin. Ei edes Rafael Benitezin aikana, jolloin Liverpool pelasi "kameleonttijalkapalloa", muuttaen pelitapaansa ja kokoonpanoaan vastustajan mukaan.

1. kesäkuuta 2012 on tietyllä tapaa Liverpoolin uuden ajanlaskun alku. Brendan Rodgers tuo Liverpoolille pelitavan ja pelillisen identiteetin.



Brendan Rodgersin Liverpool

Rodgersin pelifilosofia perustuu pallonhallintaan ja lyhytsyöttöpeliin. Pelaajamateriaalin suhteen siis syöttötaito on keskeinen ominaisuus. Rodgers pääsee sikäli hyvästä lähtökohdasta liikkeelle, että Liverpoolin pelaajamateriaali on suhteellisen taitava.

Rodgersin Swansea pelasi 4-3-3 -pohjaisella muodostelmalla, missä keskikentän keskustan pallollinen osaaminen oli huippuluokkaa ja laitahyökkääjät erittäin nopeita ja aikaansaavia. Nämä ydinpelipaikat ovat varmasti niitä, joihin vahvistuksia tullaan hankkimaan. Lisäksi Rodgersin pitää ratkaista hyökkääjätilanne tavalla tai toisella - riittääkö Andy Carrollin taso? Onko Luis Suarez kärkipelaaja vai laidalle vedetty hyökkääjä?

Liverpoolin riveissä on myös pelaajia, joille ei voi ennustaa pitkää tulevaisuutta Rodgersin joukkueessa. Hidasjalkainen laituri Dirk Kuyt vaihtoi jo maisemaa. Charlie Adam ja Jay Spearing tuskin täyttävät vaatimuksia keskikentän keskustan pelipaikoille. Isolla rahalla hankitut Stewart Downing, Andy Carroll ja Jordan Henderson ovat vedenjakajalla.

Millaisen joukkueen Rodgers sitten saa käsiinsä?

Rodgersin pelitavassa maalivahti on eräänlainen libero, jolta vaaditaan osallistumista myös pallolliseen peliin. Jose Reina on jalalla erinomainen maalivahti, joten tämä osa-alue joukkueessa on kunnossa. Sama pätee puolustuslinjaan. Laitapuolustajat ovat juoksuvoimaisia ja Agger-Skrtel pystyy parivaljakkona pelaamaan korkean prässitason edellyttämää jalkapalloa. Rodgersin pelitavalle keskeistä on prässätä korkealta ja päästä pallonriistoihin lähellä vastustajan maalia. Puolustajien suhteen tämä tarkoittaa sitä, että 1 vs. 1-pelaaminen, nopeat jalat ja pallollinen varmuus ovat tärkeitä ominaisuuksia.

Keskikentän keskustassa Lucas miehittää puolustavan pelaajan roolin. Swanseassa tätä paikkaa miehitti Leon Britton, jonka tehtävänä oli jakaa palloa kovalla tempolla ja korkeilla syöttömäärillä omille. Ei välttämättä aina ylöspäin vaan paljon poikittaissuunnassa. Juuri tämä on Lucasille ominaista. Lisäksi Lucas on erinomainen pallonvoittaja ja tasapainottaja, joten on helppo ennustaa Lucasille isoa roolia Rodgersin joukkueessa.

Muilta osin keskikentän keskusta jättää ilmoille kysymysmerkkejä. Liverpoolilta puuttuu selkeä pelintekijä. Jordan Hendersonin rahkeet eivät vielä siihen ole riittäneet. Alberto Aquilani kuuluu edelleen Liverpoolin pelaajistoon, mutta hänen halukkuus pelata Liverpoolissa on kysymysmerkki. On helppo ennustaa, että keskikentän keskustaan hankitaan pelintekijä.

Steven Gerrard on mielenkiintoinen tapaus. Gerrard on pelaajana enemmänkin luonnonlapsimainen huippulahjakkuus kuin hyvin valmennettu, älykäs pelaaja. Gerrardin rahkeet pelinrakentelun suhteen eivät riitä, joten ainoaksi mahdolliseksi pelipaikaksi jää hyökkäävän keskikenttäpelaajan paikka. Tällöin Gerrard voi keskittyä hyökkäysten tukemiseen, maalintekoon ja läpisyöttöjen antamiseen, mitkä kuuluvat hänen vahvuuksiinsa. Gerrardin kohdalla iän tuomat fyysiset rajoitteet alkavat tulla pikkuhiljaa vastaan. Ei kannata yllättyä, jos Rodgers hankkii Gerrardille kirittäjän - Swanseastakin tutun Gylfi Sigurdssonin.

Liverpoolilla ei ole tällä hetkellä ainuttakaan huippuluokan laituria riveissään. Itseasiassa ei ole ollut sitten Steve McManamanin ja John Barnesin päivien. Rodgers hankkii laidoille 1-2 pelaajaa, jotka ovat taatusti nopeita ja taitavia. Craig Bellamy ja nuori Raheem Sterling lienevät rotaatiossa mukana.


Elokuuta odotellessa

Rodgers on haastatteluissa puhunut 3-4 hankinnasta. Ennustaminen on tunnetusti vaikea laji, mutta tässä allekirjoittaneen näkemys siitä, miltä Liverpool saattaa kesän lopussa näyttää.

In: Gylfi Sigurdsson, Javi Martinez, Ibrahim Afellay, Luuk de Jong
Out: Dirk Kuyt, Charlie Adam, Stewart Downing

Siqurdsson tarjoaa kilpailua ja vaihtoehdon Gerrardille. Martinez voi täyttää puolustavan keskikenttäpelaajan roolin tai pelata myös yhtäaikaa Lucasin kanssa hieman hyökkäävämmässä roolissa. Ibrahim Afellay on maalintekoon pystyvä laitapelaaja, joka on jumiutunut penkille Barcelonassa. Twenten Luuk de Jong on tyypillinen hollantilainen kärkipelaaja, joka viimeistelyn ohella kykenee osallistumaan myös pelinrakenteluun. Suarez on mielestäni parhaimmillaan tilanteita järjestelevänä hyökkääjänä, tässä tapauksessa laidalle vedetyssä roolissa.

Penkki: Coates, Carragher, Aquilani/Henderson, Sigurdsson, Bellamy, Sterling, Carroll

Grazie, Pippo!

Euroopan sarjakausi saatiin Mestarien liigan loppuottelua vaille pakettiin viime viikonloppuna. Manchester City, Juventus ja Real Madrid nostelivat suurimpien sarjojen mestaruuspokaaleja. Borussia Dortmund juhli Saksan cupin voittoa kaadettuaan Bayern Münchenin finaalissa. Suuren voiton hetkellä pelaaja tuntee olevansa maailman huipulla. Olevansa ikuisesti nuori ja kaiken kestävän loputtomiin.

Mutta mikään ei ole ikuista. Kaikki päättyy ajallaan. Sen sai sunnuntai-iltana todeta eräs sukupolvemme parhaista maalintekijöistä. Filippo Inzaghi pelasi uransa viimeisen ottelun.

Nuorempana en pitänyt sinusta, Pippo. Olit mielestäni ärsyttävä pelaaja. Filmasit, provosoit, eläydyit teatraalisesti joka tilanteeseen. Kunnes aikuistuin ja ymmärsin paremmin, mistä jalkapallossa on kyse. Elämyksistä, suurista tunteista, suurista persoonista, massasta erottumisesta, huippupelaajista massan keskellä. Pelaajista, jotka tuovat pelille jotain lisäarvoa ja viihdettä.

Nykyjalkapallo on täynnä "yleisurheilijoita". Fyysisiä koneita, jotka juoksevat kuin keskipitkänmatkan juoksijat ja taklaavat kuin rugbypelaajat. Noudattavat valmentajan ohjeita ja uhraavat itsensä joukkeuen puolesta viimeiseen hengenvetoon asti. Näiden pelaajien varaan voittava joukkue tietyllä tapaa perustuu.

Mutta jonkun pitää tehdä maalit. Muuten ei voi voittaa. Pippon joukkuekaveri, hieno mies, Zlatan sen sanoi. Hän tajusi auttavansa joukkuetta, jos tekee paljon maaleja.

Jokainen ihminen omaa jonkin lahjan syntyessään. Joku osaa laulaa, joku piirtää. Joku on akateemisesti lahjakas. Pippo syntyi maalinteon taidon kanssa. Maalintekemisen taitoa voi kehittää. Mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Jos maalintekeminen olisi kiinni harjoittelusta, kaikki olisivat hyökkääjiä. Kukaan ei uhraisi kroppaansa juoksemiseen ja taklaamiseen. Maalinteko on yksinkertaisesti hauskempaa. Mutta pitäähän leipä jollain tienata.

Pippo ei ollut isoin, vahvin eikä nopein. Hänellä on kuitenkin aina ollut kyky haistaa maalipaikat. Päästä paikkoihin terävällä askeleellaan. Ennakoida tilanteet paremmin kuin muut. Ja ennen kaikkea - pistää pallo maaliin kun se paikka tulee.

Pippo ei olisi menestynyt jalkapallossa, jos hänen olisi pitänyt juosta ja taklata. Mutta ei hänen tarvinnutkaan. Hän osasi pistää palloa maaliin.

Pippo ei ollut ammatiltaan jalkapalloilija. Hän oli ammatiltaan maalintekijä. Jalkapallo on joukkueurheilua, mutta maalintekijä on aina yksilö joukkueen sisällä, kuten maalivahtikin. Niin myös Pippo.

En koskaan unohda Pippon tapaa tuulettaa maaleja. Jokainen maali oli kuin Pippon uran viimeinen. Niin riehakkaasti hän maalejaan tuuletti. Hän eli hetkessä.

Pippon ura oli päättyä jo syystalvella 2010, kun polven eturistiside petti. Pippo olisi voinut lopettaa siihen paikkaan ja hänet olisi muistettu legendana. Hän oli voittanut kaiken. Tehnyt enemmän maaleja kuin mistä kukaan uskaltaisi haaveilla.

Mutta Pippo rakasti maalintekemistä liian paljon. Hän kuntoutui ja palasi päättyneelle kaudelle AC Milanin riveihin. Ja teki vielä yhden maalin kauden viimeisessä ottelussa. Voittomaalin, tietenkin. Koki vielä kerran sen tunteen, mikä häntä on ajanut jalkapalloilijana eteenpäin.

Kiitos, Pippo. Teit kuningas jalkapallosta hieman värikkäämmän lajin. Annoit lajille paljon. Sinun kaltaisia persoonia tämä hieno laji tarvitsee.

Filippo Inzaghi Fact File:
Syntynyt 9. elokuuta 1973.
Seurat: Piacenza, Leffe, Verona, Parma, Atalanta, Juventus, AC Milan.
Seurajoukkueissa 623 ottelua, 288 maalia.
Maajoukkueessa 57 ottelua, 25 maalia.
Yhteensä 680 ottelua, 313 maalia. (5. eniten Italiassa)
Euroopan kentillä 70 maalia (toiseksi eniten).
Serie A:ssa 10 hattutemppua (eniten), Mestarien liigassa kolme hattutemppua (eniten).
Kolme Serie A-mestaruutta. Kaksi Mestarien liigan voittoa.
Maailmanmestari 2006.

"The lad must have been born offside." -Sir Alex Ferguson

Missä kuljet, Liverpool FC?

Valioliigakausi 2011-12 päättyi Manchester Cityn juhliin. Samalla kun jalkapallon ystävien huomio keskittyi mestaruustaiston dramaattisiin käänteisiin, Mestarien liiga -paikkojen ratkaisuun sekä putoamistaisteluun, pelattiin Pohjois-Walesissa panokseltaan täysin merkityksetön ottelu Swansean ja Liverpoolin välillä. Tuo ottelu ilmensi koko Liverpoolin kautta, mistä ei paljoa muisteltavaa jää. Ainakaan hyvällä.

Swansea-Liverpool -ottelun lopputulos (1-0) on sivuseikka. Tällä kertaa ottelun keskeisin anti löytyy aivan toisesta tilastosta: pallonhallinnasta. Swansea hallitsi palloa 62,5 prosenttisesti, mikä on täysin käsittämätön lukema. Lisätään järkytystä. Swansea syötti ottelussa yhteensä 605 kertaa, Liverpool 355 kertaa. Miten pienellä rahalla kasattu sarjanousija voi hallita näin selvästi palloa kun vastassa on Liverpool, joka on investoinut pelaajiin yli 100 miljoonaa puntaa viimeisen 18 kuukauden aikana?

Vastaus on yksinkertainen. Swansea on erittäin laadukkaasti valmennettu joukkue. Liverpool on ainoastaan kohtalaisen nimekäs joukkue, jolta puuttuu kollektiivinen pelitapa kentällä.

Liverpoolin saldoksi kaudesta jää Valioliigan kahdeksas sija, mikä on seuran huonoin suoritus noin 50 vuoteen.

Käyn seuraavassa läpi yksitellen syyt Liverpoolin kauden totaaliseen epäonnistumiseen.


Joukkueen rakentaminen: kolme pahaa virhettä

Liverpool oli päättänyt edellisen kauden vakuuttavasti pelaten laadukasta hyökkäyspeliä. 4-4-2 -pohjaisessa pelisysteemissä laidoilla loistivat Maxi Rodriguez ja Raul Meireles. Keskikentän keskellä Lucas Leiva ja Jay Spearing tasapainottivat peliä ja pitivät yllä korkeaa tempoa. Kärjessä Luis Suarez oli liekeissä ja kaikista puutteistaan huolimatta Dirk Kuyt täydensi koostumusta hyvin pelaten ehkä uransa parasta peliään Liverpool -paidassa.

Kun kesän siirtoikkuna oli umpeutunut, Liverpool oli täysin eri joukkue. Raul Meireles oli myyty Chelseaan. Alberto Aquilani lainattiin jälleen Italiaan, tällä kertaa AC Milaniin. Steven Gerrardin jatkaessa pitkäaikaispotilaana joukkueella ei ollut yhtään mitat täyttävää hyökkäävää keskikenttäpelaajaa riveissään. Virhe numero yksi.

                        Punainen väri olisi sopinut tälle miehelle paremmin.

Myös pelaajahankinnoissa tehtiin virheitä. Stewart Downing on kelvollinen valioliigapelaaja. Liverpool tarvitsi - ja on tarvinnut viimeiset 10 vuotta - huippuluokan laitapelaajaa, jonka nopeus- ja taito-ominaisuudet ovat huippuluokkaa. Sellainen pelaaja pitäisi 20 miljoonalla punnalla saada, mutta tuo raha investoitiin 27-vuotiaaseen Downingiin. Virhe numero kaksi.

Kolmas ja kenties tuskallisin virhe oli tuo lievästi ylipainoinen, mutta sympaattinen skotti, Charlie Adam. Adam hankittiin pelintekijäksi Lucasin rinnalle, mutta jo parin ottelun jälkeen oli täysin selvää, että Adam on täysin väärässä paikassa. Hitaat jalat yhdistettynä heikkoon peliälyyn ja kurittomuuteen ei ole hyvä lähtökohta pelaajalle, josta odotetaan keskikentän liideriä. Adamin pelinrakentelu perustuikin lähinnä vasemman jalan summittaisiin pitkiin syöttöihin ja äärimmäisen kömpelöön lyhytsyöttöpeliin.

Neljäskin virhe löytyy, mutta se oli tehty jo edellisenä talvena, kun Fernando Torres korvattiin Andy Carrollilla. Carrollista kuitenkin enemmän tulevassa.

Kaikki hankinnat eivät missään nimessä olleet huonoja. Jose Enrique ja Craig Bellamy vahvistivat joukkuetta välittömästi. Jordan Henderson ja Sebastian Coates ovat hyviä, kehityskelpoisia pelaajia. Joukkueen rakentaminen kuitenkin epäonnistui kriittisten pelipaikkojen osalta. Modernissa jalkapallossa on vaikea menestyä, jos joukkueesta ei löydy mitat täyttävää pelintekijää ja laitapelaajia.


Peluutus

Kovinkaan moni Liverpoolin pelaaja ei saanut todellista mahdollisuutta loistaa tällä kaudella. Kyse oli peluutuksen ja taktiikan yhteisvaikutuksesta. Tarkastellaan näistä ensiksi peluutuksen vaikutusta Liverpoolin epäonnistumiseen.

Jordan Henderson oli yksi eniten kritiikkiä saaneista pelaajista pitkin kautta. Sunderlandissa Henderson oli esiintynyt lupaavasti pelinrakentelijana keskikentän keskustassa. Liverpoolissa valmentaja Kenny Dalglish ei juurikaan helpottanut Hendersonin onnistumista. Hendersonia peluutettiin jatkuvasti eri rooleissa: useimmiten keskikentän oikealla laidalla, välillä 10-paikalla, välillä keskikentän keskustassa. Epäilemättä jokainen kentällä vietetty minuutti kehitti Hendersonia jalkapalloilijana, mutta tällä kaudella Henderson ei yltänyt potentiaalinsa edellyttämälle tasolle.

Stewart Downingin piti ratkaista ainakin osittain Liverpoolin ongelmat laitapelaamisessa. Downingin aloitti kauden pirteästi, mutta vajosi pian melko heikolle tasolle. Vasenjalkaista Downingia peluutettiin milloin oikealla, milloin vasemmalla laidalla. Jatkuvat muutokset pelipaikan ja muun kokoonpanon suhteen eivät helpottaneet Downingin vireen löytymistä.

Andy Carrolliin kohdistui suuret odotukset maalinteon suhteen. Isokokoinen hyökkääjä joutui kuitenkin ravaamaan avauskokoonpanon ja vaihtopenkin väliä. Syystä tai toisesta Carroll penkitettiin usein juuri silloin, kun tuntui, että hän oli löytämässä peliään. Näin tapahtui esimerkiksi syksyisen Everton -ottelun jälkeen. Ottelun, jonka Carroll oli ratkaissut maalillaan.

Marraskuussa Liverpool sai pitkäaikaisen talismaaninsa ja kapteeninsa, Steven Gerrardin takaisin kokoonpanoon. Rafa Benitez oli jo aikanaan todennut Gerrardin peluuttamisen keskikentän keskustassa kahden suunnan roolissa huonoksi ratkaisuksi. Gerrardin näkemys ja kurinalaisuus ei siihen rooliin ole koskaan riittänyt. Dalglish kuitenkin sijoitti Gerrardin välittömästi keskikentän ytimeen, missä Gerrard pääsääntöisesti pelasikin koko loppukauden ajan. Gerrard vaelteli useissa otteluissa, tuttuun tapaansa, pelin ulkopuolella pitkiä ajanjaksoja. Tällä kaudella nähtiin peliään ja virettään hakeva kapteeni, jota peluutettiin väärässä roolissa.

Kauden suurin mysteeri oli kuitenkin viime kevään komeetta Maxi Rodriguez. Maxi oli iskenyt kevätkaudella kolmessa ottelussa seitsemän maalia ja pelasi kenties parasta peliään. Syyskaudella Maxi kuitenkin löysi itsensä säännöllisesti penkiltä eikä luottoa tuntunut tulevan. Silloin kun Maxi pääsi pelaamaan, tulosta syntyi. Maxi oli tälläkin kaudella yksi Liverpoolin parhaista pelaajista ja teki kiitettävän määrän maaleja peliaikaansa nähden. Vain Dalglish osaa vastata siihen, miksi Maxi ei saanut missään vaiheessa valmennuksen luottamusta puolelleen.

                                      Alipeluutettu Maxi Rodriguez.
                                          

Valmennus ja pelitapa

Nyt tullaan Liverpoolin ongelman ytimeen. Kenny Dalglishin Liverpool pelaa auttamatta vanhanaikaista jalkapalloa.

Mitä on dalglishlainen jalkapallo? Joukkue pelaa 4-4-2 -pohjaisessa muodostelmassa, missä toinen laitalinkki tukee lähtökohtaisesti keskustaa. Kärjessä on iso target-pelaaja ja nopea viimeistelijätyyppi. Pelin idea on "syötä ja liiku", eli nyt ollaan 80-lukulaisen jalkapallon ytimessä. Mitä tarkoittaa "syötä ja liiku"? Minne syötän? Minne liikun? Dalglishin lausunto Swansea -ottelun jälkeen jättää paljon pohdittavaa.

"Our passing and moving at times were excellent."

Mitä Dalglish tällä yrittää kertoa? Swansea jätti pallollisessa pelissä Liverpoolin pahasti kakkoseksi. Kun Swansea rakenteli peliä puolustuslinjassa ja jopa maalivahdilla kierrättämällä, Liverpool prässäsi ylhäältä kahden kärjen voimin muun joukkueen maatessa kymmenien metrien päässä. Kaksi kärkipelaajaa ohitettiin vaivatta walesilaisten toimesta ja prässi oli murrettu. Swansean pelaajat liikuttelivat palloa korkeintaan kahdella kosketuksella ja syöttösuuntia tuntui löytyvän vähintään kaksi. Liverpoolin pelitavassa pallollinen pelaaja on usein eristyksissä pallon saadessaan.

                       The '80s was a'rite, but it ain't the '80s no more.

Liverpoolilta puuttuu selkeä, systemaattinen hyökkäyspelitapa. Hyökkäyspelitapa, josta löytyisi jokin tietty rakenne luoda tilanteita systemaattisesti. Kun vaikkapa Swansea hyökkää, tiedät, että pallo kierrätetään keskikentän keskustan kautta laitapelaajille tai nouseville laitapuolustajille. Laitapelaajat edistävät jälleen peliä keskikentän nostaessa tasoaan. Näin pallon kierrättämistä voidaan kokoajan viedä lähemmäs vastustajan maalia.

Mikä on tyypillinen Liverpoolin hyökkäys? Totta puhuen tähän on hyvin vaikea vastata. Kaudella 2011-12 tyypillinen Liverpoolin hyökkäys on nopea, suoraviivainen hyökkäys, missä pallo pelataan nopeasti kärkipelaajalle. Varsinaista pelintekijää keskikentän keskeltä ei löydy eikä keskikentän keskustaa erityisesti pyritä käyttämään pelinrakentelussa - tästä selkeänä todisteena Liverpoolin keskikenttäpelaajien alhaiset syöttömäärät, usein noin 40-50 syöttöä per ottelu.

Liverpoolilla on pyrkimys pelata hyökkäys laidalle,  kuten useimmilla joukkueilla, mutta variaatiot puuttuvat täysin. Kun Liverpoolin laitapelaaja saa pallon keskitysetäisyydellä maalista, useimmiten keskitys lähtee viipymättä kohti rangaistusaluetta (ja Andy Carrollin päätä).

Liverpool ei pyri maksimoimaan maalipaikan laatua vaan määrää. Tämä on keskeinen havainto Kenny Dalglishin Liverpoolin pelistä.

OPTA:n tilastojen mukaan Liverpool oli yksi eniten maalipaikkoja luoneista joukkueista koko Valioliigassa. Vastaavasti Liverpoolin viimeistelyprosentti maalipaikoista oli koko sarjan huonoin. Liverpoolin tehtyjen maalien määrä oli seurahistorian huonoimpia vuosikymmeniin. On helppo havaita yhteys pelitapaan ja tapaan, jolla maalipaikkoja pyritään luomaan.

Liverpool ei juurikaan pelaa pitkiä hyökkäyksiä. Sen pelistä puuttui variaatio pelata laidan kautta syvään ja sen jälkeen kierrättää peliä keskikentän moottorien kautta painottomalle laidalle. Tästä johtuen Liverpoolin hyökkäykset päättyivät nopeasti 50-50 -palloon rangaistusalueelle. Sen seurauksena Liverpoolin hyökkäykset jäivät kestoltaan lyhyiksi ja pallonhallintaprosentti kärsi.

Muuan analyytikko on todennut pelivälineen olevan vallanväline ja tämä toteamus on mielestäni universaali pallopelistä riippumatta. Liverpoolia ei oltu organisoitu hallitsemaan palloa vaan pelaamaan sitä rangaistusalueelle, mahdollisimman nopeasti.

Kuinka paljon tämä on kiinni pelaajamateriaalista? Mielestäni hyvin paljon.

Kun Liverpool menetti Xabi Alonson, jopa ääritaktikko Rafa Benitezin Liverpoolin hyökkäyspelaamisesta näytti tulevan äärimmäisen yksiulotteista ja mielikuvitukseltaan köyhää. Huippuluokan pelintekijä on nyt ja aina ollut kenties tärkein rooli jalkapallossa. Tällaista pelintekijää Liverpoolilla ei kaudella 2011-12 ollut. Steven Gerrard ei ole koskaan ollut pelintekijä. Lucas Leiva on korkeintaan pelin tasapainottaja ja rytmittäjä. Jordan Henderson pelasi enimmäkseen laidalla. Charlie Adamin rahkeet eivät riittäneet alkuunkaan. Alberto Aquilanille ja Raul Meirelesille ei ollut käyttöä valmennuksen mielestä. Liverpool antoi pelinteko-osastolla kohtuuttoman paljon tasoitusta kilpailijoilleen.

                            Kuinka paljon sinua ikävöimmekään.

Myös huippuluokan laitapelaajat puuttuivat. Stewart Downing on perushyvä valioliigapelaaja, mutta kaukana huippulaiturista. Nopeus, taito ja ennen kaikkea rohkeus ja peliäly eivät yksinkertaisesti riitä terävimmälle huipulle. Siitäkin huolimatta Downing on periaatteessa ominaisuuksiltaan Liverpoolin paras laitapelaaja, mikä kertoo tilanteen vaikeudesta.

Craig Bellamyn polvet ovat siinä kunnossa, että jokainen peli on plussaa. Bellamy oli Liverpoolin paras laituri terveenä ja vireessä ollessaan. Maxi Rodriguez käytti vähät minuuttinsa tehokkaasti ja laadukkaasti, mutta ei edusta modernia huippunopeaa ja puolustajaa haastavaa laitapelaajatyyppiä. Dirk Kuyt ja Jordan Henderson eivät ole ratkaisu laitapelaamisen ongelmaan.

Kuinka paljon Liverpoolin tehottomasta hyökkäyspelistä menee valmennuksen piikkiin ja kuinka paljon pelaajien? Tähän kysymykseen jätän vastaamatta. Totean kuitenkin, että manageri on saanut kasata yli 100 miljoonalla punnalla haluamansa joukkueen.


Lauma erilaisia pelaajatyyppejä

Lupasin itselleni, etten mainitse kertaakaan Barcelonaa, joten käytän tässä tapauksessa vertailukohtana kauden päätösvastustajaa Swanseaa, joka oli yksi kauden suurimpia venyjiä. Swansea on joukkue, joka on kasattu samankaltaisten pelaajatyyppien varaan. Pelaajat on hankittu ja valikoitu nimenomaan Brendan Rogersin pelitapaan - pelinopeaan lyhytsyöttöpelaamiseen lyhyillä etäisyyksillä. Swansean keskiverto pelaaja omaa tietyn (korkean) taitotason, mikä mahdollistaa nopeatempoisen syöttöpelin. Lisäksi Swansean pelaaja omaa tietyn nopeustason, mikä mahdollistaa myös hyökkäämisen laitojen kautta. Tällä tavalla muodostuu joukkue, joka luottaa luontaiseen pelitapaansa ja se pelitapa myös mahdollistaa yksilöiden kykyjen maksimoimisen.

Liverpool puolestaan on joukkue, missä on pyritty muodostamaan "tutkapareja" täysin erilaisista pelaajista. Daniel Agger on huipputaitava toppari, mutta parina vaihtelee pallollisesti rajalliset Martin Skrtel ja Jamie Carragher. Keskikentän ytimessä aiottu ykköspari Lucas Leiva ja Charlie Adam ovat täysin erilaisia pelaajatyyppejä. Siinä missä Lucas elää kovatempoisesta lyhytsyöttöpelistä ja pelitapajalkapallosta, Adam elää täysin impulsiivisista, luovista ratkaisuista ja pitkistä syötöistä. Kärjessä Andy Carroll ja Luis Suarez ovat täysin erityyppisiä pelaajia ja harvassa olikin ne hetket, jolloin tämä parivaljakko pelasi hyvin yhteen päättyneellä kaudella. Myös laitapelaajat olivat erilaisia. Toisella laidalla pelasi usein Henderson tai Kuyt, toisella Bellamy tai Downing.

Näistä lähtökohdista on vaikea luoda kollektiivista ja systemaattista hyökkäyspelitapaa. Pelaajia siitä on vaikea syyttää. Katseet kohdistuu joukkueen rakennuksesta vastaaviin tahoihin.

Andy Carroll

Mikäli joukkueesta ei löydy huippuluokan maalintekijää ja selkeää ykköspommittajaa, vaikeutuu menestyminen huomattavasti. Isokokoisen Geordie-hyökkääjän, Andy Carrollin oli tarkoitus olla tämä pelaaja.


Nyt ei ole tarkoitus hyökätä pelaajan Andy Carroll kimppuun. Hän oli yksinkertaisesti vääränlainen pelaaja Liverpoolille.

Carroll on pelaaja, joka elää keskityksistä ja syötöistä rangaistusalueelle, joihin tämä pääsee hyökkäämään rintamasuunta kohti maalia. Tämän tyyppisissä tilanteissa Carroll on kenties maailman vaarallisimpien hyökkääjien joukossa. Hyökkäysten rakentelussa Carrollin eväät jäivät usein kovin vaisuiksi. Liikkumisesta puuttui energiaa ja järkeä. Pitkin kautta vaikutti siltä, että Carroll ei löydä kenenkään kanssa yhteistä säveltä.

Carrollin taito-ominaisuudet ovat rajalliset. Hän on kohtalaisen tekninen kärkipelaaja isoksi mieheksi. Maksiminopeus on kohtalainen, lähtönopeus ja ketteryys välttävällä tasolla. Tämä on huono lähtökohta luoda yhteispeliä Luis Suarezin kanssa. Suarez elää nopeatempoisesta syöttöpelistä ja liikkeestä sekä luovuudesta.

Carroll epäonnistui Liverpoolissa päättyneen kauden osalta pahasti. Tätä ei edesauttanut Liverpoolin "laiska" hyökkäyspelaaminen, missä pallo pyrittiin pelaamaan Carrollin päähän hätäisesti ja puutteellisesti rakennetuista hyökkäyksistä. Ajoittain vaikutti siltä, että muut pelaajat yrittivät ylikorostetusti ruokkia Carrollia. Joukkue pelasi usein paremmin kun Carroll ei ollut kentällä.

Mihin Carrollin Liverpool-ura on menossa? Loppukausi antoi viitteitä itseluottamuksen ja työmoraalin löytäneestä Andy Carrollista. Myös pallollisessa pelissä oli enemmän laatua ja rohkeutta. Kuinka paljon Carrollista voitaisiin saada irti toisenlaisessa pelitavassa? Jos Liverpoolilla olisi mitat täyttävä pelintekijä ja nopeat huippulaiturit, kuinka paljon laadukkaampiin tekopaikkoihin Carroll pääsisi? Kuinka paljon enemmän hän voisi keskittyä painimaan topparien kanssa ja päättämään hyökkäyksiä? Kuinka paljon vähemmän hänen tarvitsisi tuhlata energiaansa summittaisten target-pallojen voittamiseen? Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.

                   Raaka talentti, sympaattinen persoona, riittävän hyvä pelaaja?

Vaikean kauden päätteeksi Carroll onnistui kuitenkin yhdessä tärkeässä asiassa. Hän voitti Liverpool-fanien tuen puolelleen kovalla asenteellaan ja tärkeillä maaleillaan. Kausi 2011-12 oli Carrollin osalta epäonnistuminen. Ensi kausi määrittää pitkälti Carrollin Liverpool-uran onnistumisen.

Olennainen pointti on, pystyykö Carroll vahvistamaan joukkuetta toimivassa pelitavassa ja viimeistelemään riittävällä tehokkuudella.

 

Epäonni

Liverpool oli päättyneellä kaudella epäonnekas joukkue. Tästä ei ole kahta sanaa. Liverpool teki ennätyksen tolppiin osuneissa laukauksissa. Epäonnea vai huonoa viimeistelyä? Varmasti molempia.

Liverpool missasi Valioliigassa viisi rangaistuspotkua. Enemmän kuin mikään seura valioliiga-aikakaudella.

Liverpool menetti ainoan huippuluokan tasapainottavan keskikenttäpelaajansa Lucas Leivan loppukaudeksi syksyllä tulleen polvivamman seurauksena. Lucas ehti pelata kaudesta ensimmäisen kolmanneksen, jolloin Liverpool keräsi lähes kaksi pistettä per ottelu. Lucasin loukkaantumisen jälkeen Liverpool saalisti hieman yli pisteen per ottelu. Tämä alleviivaa Lucasin - ja ylipäätään laadukkaan tasapainottavan pelaajan merkitystä. Lucas oli puolustuspelaamisen ja hyökkäysten rakentelun kannalta Liverpoolille elintärkeä pelaaja, eikä häntä pystytty korvaamaan.

Luis Suarezin 8 ottelun pelikielto ja sen mukanaan tuoma negatiivinen julkisuus oli Liverpoolin taakkana pitkin talvea. Minkä verran tämä saaga vaikutti sarjapisteiden määrään ja joukkueen mielialaan? Sitä voi vain arvailla.

                            The Truth? Banned for eight matches.



Yhteenveto ja tulevaisuus

Liverpool oli päättyneellä kaudella Valioliigan pahin alisuorittaja. Tämä johtui heikosta pelitavasta, mikä ei mahdollistanut yksilöiden onnistumista. Liverpool oli joukkue, joka pyrki hallitsemaan palloa, mutta ei pelannut sen mukaisesti. Paljon puhuvasti Liverpool pelasi parhaat pelinsä usein kovia joukkueita vastaan, jolloin vastassa ei ollut tiivistä sumppupuolustusta. Kun Liverpool sai tilaa, se pystyi ajoittain pelaamaan erittäin hyvää jalkapalloa. Tasaisuus kuitenkin puuttui ja se menee pelitavan piikkiin.

Mitä ensi kaudelta voi odottaa? Olennaisin kysymys liittyy siihen, jatkaako Dalglish valmentajana vai ei. Tämä kirjoitus on täynnä pointteja, mitkä eivät puolla Dalglishin jatkoa. Toisaalta Liverpool elää nyt vaihetta, jossa se kaipaisi jatkuvuutta ja rauhaa nuorten pelaajien kehittämiselle ja sisäänajolle. Dalglish jos kuka olisi henkilönä oikea viemään tätä prosessia eteenpäin.

Pystyykö Dalglish uudistumaan valmentajana? Liverpool-kannattajat eivät ole unohtaneet kevättä 2011, jolloin Dalglishin joukkue pelasi todella viihdyttävää ja voittavaa jalkapalloa. Jospa ne oikeat pelaajatyypit löytyisi siirtomarkkinoilta joukkueeseen, kenties sittenkin?

Parempi antaa viisaampien miesten päättää.

Ne miehet tietävät kaiken baseballista, mutta hyvin vähän jalkapallosta.

                                          Jalkapallo on muutakin kuin vain peliä.



-PlayMaker